10. Päätelmät

Valtakunnallisten televisiokanavien pääuutislähetysten profiloituminen on maltillista.

Kiristynyt kanavakilpailu ei ole muokannut uutislähetyksistä toisiaan jäljitteleviä ohjelmia, vaan lähetysten tietyt yksittäiset piirteet poikkeavat kilpailijoiden ohjelmista selvästi. Eniten toisistaan eroavat Nelosen ja TV1:n uutislähetykset. MTV3:n uutiset tasapainottelevat monessa asiassa näiden ääripäiden välillä.

Ulkoisia eroja on helpompi havaita kuin sisältöeroja, mutta kokonaisvaikutelma on silti varsin yhdenmukainen. Kilpailutilanteessa uutislähetykset eivät ole voineet lähteä kulkemaan täysin eri teitä, vaan niiden aiheet, aihepiirit ja toteutustavat ovat selvästi kotoisin samasta ruokaympyrästä, vaikka menuissa onkin selviä painotuseroja eri ainesten kesken. Pääaiheista vallitsee lähetysten kesken hyvinkin suuri konsensus. Lähetysten alkupäiden uutisaiheet ovat enimmäkseen samoja, ja painottuvat ns. koviin uutisiin. Politiikka- ja sotajutut olivat kullakin kanavalla aihepiirien kärkipäässä. Samankaltaisuuksia on myös lähetysten rakenteissa: kaikkien kolmen kanavan uutislähetykset koostuivat pääosin kahdesta perinteisestä juttutyypistä eli tavallisista uutisraporteista ja sähkeistä. Lisäksi esiintyjätyypit olivat kanavilla suurimmaksi osaksi melko yhdenmukaisesti "virallisia" eli poliitikkoja, asiantuntijoita ja viranomaisia.

Selkeimmät uutisten väliset erot ovat juttujen pituuksissa. Siinä missä Nelosen uutiset ovat profiloituneet pikauutisiksi, TV1:n lähetyksissä painotetaan pitkiä juttuja. MTV3 on juttupituuksiensa suhteen lähempänä Nelosta kuin TV1:stä, vaikka sen pääuutislähetyksen kesto on kaksinkertainen Neloseen verrattuna.

10.1. Mitä profiileista ei selvinnyt?

Käyttämäni tutkimusmenetelmä tuottaa tietoa uutislähetysten yleisistä sisältö- ja rakennepiirteistä. Sisältöjen tyylierot jäävät kvantitatiivisessa tutkimusotteessani melko syrjään. Niillä on kuitenkin olennainen merkitys lähetyksen imagon muodostumisessa.

Tarkoitan tyylieroilla tässä lähinnä uutisten sisällössä olevia painotuseroja ja juttujen näkökulmia. Samasta aiheesta tehtävien juttujen ilmiasu voi vaihdella paljonkin sen mukaan, keitä on käytetty lähteinä, ja mikä on jutun "pääpointti". Esimerkiksi telakkatukien leikkauksista kertovaan juttuun voidaan haastatella ministeriä, telakkapomoja ja -työntekijöitä, ja näiden sanomusten painotuksista rakentaa aivan erityyliset jutut, vaikka faktat ja lausunnot olisivat samat. Esiintyjätyypeistä ei voi päätellä sitä, ketkä kaikki ovat olleet uutisen lähteinä, sikäli kun tämän seikan katsotaan vaikuttavan jutun näkökulmaan. Näinhän ei välttämättä ole, vaan toimittajan voimakkaat ennakkokäsitykset vaikuttavat usein jutun näkökulmaan enemmän kuin lähteiden sanomiset. Lisäksi oman kokemukseni perusteella väitän, että toimittajat pyrkivät usein käyttämään ennakkokäsityksiään vastaavia lähteitä, joten näen toimittajan osuuden näkökulman muodostumisessa tärkeämmäksi kuin lähteiden. Tämän vuoksi lähteiden selvittäminen ei ole välttämätöntä näkökulmien tutkimisessa, vaan niitä olisi tutkittava analysoimalla juttujen sisältöä muuten. Esiintyjätyyppien luokittelu ei suoranaisesti kerro juttujen näkökulmastakaan mitään, vaikkakin "virallisten" esiintyjätyyppien suuri määrä kielii siitä, että viranomaisten ja asiantuntijoiden näkökulma saattaisi olla jutuissa yleinen. Sen sijaan sen kertoo näkemykseni mukaan siitä, että toimittajilla on esiintyjiä valitessa päällimmäisenä mielessä uutisten tiedonvälitystehtävä, ei niinkään se, että myös samastumiskokemusten tuottaminen katsojille saattaisi tehostaa tiedonvälitystä.

Tyylieroista kertoisi myös se, miten jutut rakennetaan vetoamaan katsojaan: Ovatko ne vain irtonaisia lauseita uutisankkurin suusta vai tehdäänkö niihin draamallista jännitettä? Korostetaanko niissä vastakkainasettelua ja ristiriitoja, vai esitetäänkö vastakkaiset näkemykset sovinnollisessa mielessä? Vaikka en tutkinut asiaa säännönmukaisesti, havaitsin, että muun muassa politiikkauutisissa toimittajat pyrkivät usein kärjistämään ristiriitoja. Poliitikkojen omat lausunnot ovat usein ympäripyöreitä, ja toimittajat tulkitsevat ne huomattavan jyrkemmiksi. Tekemästäni tutkimuksesta ei selviä sekään, onko jutut rakennettu tietoiskumaisiksi ja minkä verran niissä heitetään ilmaan epäilyksiä, arveluita ja jätetään tilaa katsojan omalle harkinnalle.

Keskusteluun siitä, puhuttelevatko uutiset yleisöä kansalaisina vai kuluttajina, tutkimuksellani ei voi ottaa kantaa. Aihepiireissä ovat kylläkin suosiossa perinteiset kansalaisuuteen liitetyt asiat, kuten politiikka. Kansalaisuus vai kuluttajuus -jakoa ei pidä mielestäni nähdä näin kapeasti pelkästään aihepiirien tuottamana, vaan siihen tarvittaisiin nimenomaan juttujen näkökulmien tarkempaa tarkastelua.

Esiintyjätyypit ja aiheet yhdessä kertovat katsojien puhuttelusta vain rajoitetusti. Kovin läheisiltä ja arkisilta eivät aiheet eivätkä esiintyjätyypit useimmiten vaikuta, kun tarkastellaan aineistoa kokonaisuutena. Mutta joukossa on myös materiaalia, jossa jutun johtoajatuksena on käytetty muuta kuin poliittisten päätösten tai pörssikurssien tiedottamista. Tällä materiaalilla voi olla suuri merkitys ainakin niille katsojille, joille politiikka ja indeksit eivät tarjoa sellaista kiinnekohtaa, että uutisissa esiintyvä maailma tuntuisi tutulta, saati että asiat olisivat omakohtaisesti merkittäviä. En tarkoita, että katsomismielekkyys olisi tässä tapauksessa kiinni ainoastaan politiikan ja talouden ohittavista aiheista, vaan sitä, että monipuolisella tarjonnalla voidaan varmistaa, että uutisissa on "jokaiselle jotakin" edes jossain määrin. Yleisötutkimus haastatteluineen olisi joka tapauksessa ehdottomasti parempi keino uutisissa käytettävien puhuttelukeinojen syvälliseen selvittämiseen.

10.2. Päätelmiä kilpailutilanteesta

Teoriat kanavakilpailun samankaltaistavasta ja erilaistavasta vaikutuksesta eivät kuvaa kovin hyvin suomalaisten televisiouutisten tilaa. Uutiset sijoittuvat samanlaisuuden ja omintakeisuuden välimaastoon. Maltillisen profiloitumisen strategia on turvallinen valinta. Se mahdollistaa kilpailijoiden kärryillä pysymisen, mutta ei pakota orjallisesti seuraamaan kilpakumppaneiden aihevalintoja, vaan antaa tilaa myös omille painotuksille.

Kaupallisen ja julkisen palvelun television toimintalogiikan erot näkyvät suomalaisessa uutistoiminnassa, mutteivät erityisen painokkaasti. Kaupallisten kanavien uutisten aihevalikoimissa kylläkin on Yleisradiota enemmän populistisia piirteitä, kuten urheilujuttuja. Kanavan kaupallisuus ei silti estä sitä, että uutisissa painottuvat aiheet, joita on perinteisten uutisarvostusten mukaan pidetty yhteiskunnallisesti merkittävinä. MTV3:n uutisissa on juuri näin. Nelosen linja puolestaan on perinteisillä arvostuksilla mitattuna jonkin verran "kevyempi". Jako kaupalliseen ja julkisen palvelun televisioon ei tässä mielessä ole hyvä luonnehtimaan kanavien eroja, vaan ne selittynevät paremmin lähetysten historialla. Sen sijaan TV1:n uutisten voisi katsoa sopivan aiheiltaan varsin hyvin julkisen palvelun television malliin: lähetyksissä korostuvat "merkittävät" aiheet kuten talous, politiikka ja sodat, mutta siellä tarjoillaan myös vähemmistöjä kiinnostavia juttuja, kuten kulttuuria.

Yhteiskunnallisten aiheiden vähäisyyden lisäksi uutisia on syytetty viihteellistymiskeskustelun yhteydessä lähetysten nopeatempoistumisesta. TV1:n ja MTV3:n juttujen kesto ei kuitenkaan vaikuta pienentyneen vaan pikemminkin päinvastoin pidentyneen. Sen sijaan Nelosen uutiset ovat alun perinkin olleet nopeatempoiset. Suomalaisten uutisten aihevalintoihin ei juuri vaikuta kiinnostavan, toiminnallisen tai sensaatiomaisen kuvamateriaalin saanti, sillä kaikki kanavat turvautuvat etupäässä klassisiin aihe- ja puhuva pää -kuvituksiin. Näin ollen näyttää siltä, ettei kuvitus määrää juttuaihetta, vaan juttuaihe kuvituksen.

Viihteellistymiseen liitetään myös uutisankkureiden aseman korostuminen. Suomessa tämä on havaittavissa Nelosella ja MTV3:lla, joista molemmat mainitsevat ankkurit nimeltä ennen lähetyksen alkua. Sen sijaan TV1:llä uutistenlukijan persoonaa ei tällä tavalla korosteta - toisaalta Yleisradion pitkäaikaiset uutistenlukijat, kuten Arvi Lind, ovat jo käsitteitä, jotka eivät korostamista tarvitsekaan. Kaikilla kanavilla uutisankkureiden tyyli on asiallinen, eikä kriitikoiden pelkäämästä kepeydestä ja jutustelevuudesta näy mielestäni jälkeäkään lukuunottamatta MTV3:n uutislähetyksen loppukommentteja. Tuossa tilanteessa ankkurien rooli pikku sanailuineen on persoonallisempi ja arkipäiväisempi kuin muiden kanavien uutistenlukijoilla.

Toimittajat pääsevät varsin runsaasti esille MTV3:n ja TV1:n uutisissa. Kummankaan kanavan ankkurit eivät kuitenkaan mainitse toimittajia nimeltä juttuja spiikatessaan ja korosta näin kenenkään roolia erityisenä tähtitoimittajana. Toimittajan tehtävänä näyttää olevan enemmän tiedonvälittäjänä kuin lähetyksen vetovoimatekijänä oleminen. Nelosen kuvissa ei näy toimittajia, mutta heidän osuuttaan tuodaan julki siten, että jokaisen uutisraportin lopussa mainitaan tekijöiden eli toimittajan, kuvaajan ja editoijan nimet.

Juttujen päivittämisen ja välittömyyden tavoittelun katsotaan olevan ilmiöitä, jotka korostuvat nykyisessä uutiskilpailussa. Suomalaisissa televisiouutisissa ne eivät kuitenkaan ole tärkeitä arvoja. Ainakaan niitä ei korosteta millään tavalla. Jutuissa painottuu asiasisältö, ei tiedon tuoreus. Voi olla, että uusimman tiedon tarjoaminen on niin itsestäänselvänä pidetty arvo, ettei sitä katsota tarpeelliseksi erikseen korostaa, vaikka juttuja päivitetäänkin. Tutkimusaineistoni valossa näyttää silti ennemminkin siltä, että suurin osa suomalaisuutisten aiheista on senkaltaisia, ettei niiden päivittämiseen ole tarvetta. Toisin sanoen viime hetken tapahtumauutisten osuus on varsin vähäinen. Suuri osa uutistyöstä on etukäteissuunnittelun varassa, ja koska uusia, yllättäviä käänteitä tulee vain satunnaisesti, illan pääuutisissa ei välttämättä ole lainkaan sellaista tuoretta asiaa, jota ei jossain välineessä olisi jo julkistettu. Miksi siis väkisin hehkuttaa jotain sellaista, mitä uutisissa ei todellakaan ole?

Televisiouutiset häviävät nopeuden kilpajuoksussa sekä radiolle että uusille tiedonvälityskanaville, kuten Internetille. Niiden mahdollisuudet tietojen nopeaan päivittämiseen lyövät television laudalta heti alkuunsa. Televisiokanavat eivät ole lähteneet kilpaan uutisten välittömyydessäkään, vaikka välittömyys jos mikä loisi ja korostaisi kuvaa luotettavasta ja ajan tasalla pysyttelevästä uutistoimituksesta. Joko suomalaiskatselijat uskovat toimitusten ajanmukaisuuteen ja totuudellisuuteen ilman suoria lähetyksiä tapahtumapaikoilta tai genreteorian esittämän kommunikaationäkökulman kaikki ajatukset eivät sovi kovin hyvin kuvaamaan suomalaisten suhdetta uutisiin. Ideat ajankohtaisuudesta ja välittömyydestä näyttävät luultua vähämerkityksekkäämmiltä myös ajattomien juttujen kohtalaisen suuren osuuden perusteella. Uutisten merkitys näyttää tämän perusteella olevan hyvin paljon muutakin kuin vain ajankohtaisen tiedon tarjoaminen. Katsojatutkimus voisi paljastaa, ovatko tehtävät yleisön silmissä olennaisesti muuttuneet aiemmin esitetyistä. Tämän tekstitutkimuksen perusteella uutisilla on yhä erittäin selkeästi ainakin tiedonvälitystehtävä. Vaikuttaa myös siltä, että uutiset tarjoavat katsojille jonkinlaisen yhteisen, yli kanavienkin ulottuvan agendan, koska uutisaiheet ovat melko yhteneviä.

Sen sijaan virtaidean piirteitä näkyy myös suomalaisten televisiouutisten sisällöissä. Ne eivät ole kanavan muusta ohjelmistosta erillisiä linnakkeita, vaan niissä pyritään ylläpitämään katsojasuhdetta viittaamalla kanavan muuhun tuotantoon tarjontaan. Viittaaminen on melko niukkaa, mikä lienee tehokkaampaa kuin saattaa katsoja ymmälleen tuomalla jatkuvasti esiin eri ohjelmia.

10.3. Lopuksi kilpailutilanteesta ja uutistutkimuksesta

Kysymys kilpailun vaikutuksesta uutistarjontaan ajankohtaistuu entisestään, kun digitaalitelevisio mahdollistaa suuren määrän uusia kanavia. Jos nykyisessä kanavakilpailussa uutiset ovat profiloituneet maltillisesti, millaista valinnanrunsautta roimasti lisääntyvä tarjonta tuo uutisten sisältöön? Vai tuoko millaistakaan? Digitelevision toimiluvat myönnettiin kesällä 1999, ja luvan saaneiden joukossa oli niin yleis- kuin erikoiskanavia sekä alueellista ohjelmistoa lähettäviä kanavia. Näistä kaikki tuskin alkavat tarjota uutisia, mutta uusia tulokkaitakin luultavasti syntyy. Nähtäväksi jää, millaisia uutisia mahdolliset uudet yrittäjät lähettävät ja miten tämä vaikuttaa nykyisten kanavien uutisiin. Miten käy esimerkiksi yleiskanavien urheilu-uutisten, jos urheilukanava aloittaa omat? Selvää on, etteivät Suomen kokoisessa pienessä maassa ainakaan kaupalliset kanavat voi keskittyä kovin pienen yleisön palvelemiseen, mikäli aikovat menestyä. Kuinka suuria yleisöjä ne onnistuvat riuhtaisemaan nykyisiltä kanavilta, ja miten mahdollinen yleisökato näkyisi näiden ohjelmistossa? Riittäisikö silloin nykyisillä yleisuutislähetyksillä katsojia, vai pitäisikö niiden muuttaa strategioitaan?

Arvelen, että yleisuutislähetyksillä riittää katsojia vielä pitkään, vaikka erityisten teemauutisten tarjonta lisääntyykin. Kun yhden tietyn uutislähetyksen asema "kansallisena iltahartautena" on jo kuopattu ja digitaalitelevisio mahdollistaa lähetysten katsomisen milloin tahansa, uutisten toteutus nousee yhä tärkeämmäksi katsojan valintaan vaikuttavaksi tekijäksi. Tässä tilanteessa esimerkiksi päivittämisen merkityksen voisi nähdä lisääntyvän nykyisestä hyvinkin paljon. Kyseenalaistaa kuitenkin voi, muuttuvatko katsomistottumukset nykyisestä mihinkään, ja jos muuttuvat, kuinka nopeasti. Erityisen mielenkiintoista on, mikä rooli uusien viestinten uutispalveluilla tulevaisuudessa on, ja vaikuttaako tämä jotenkin televisiouutisten katseluun.

Mielestäni uutistutkimuksessa olisi tärkeää tehdä säännönmukaista sisältöseurantaa. On selvää, että televisiouutiset ovat muuttuneet vuosikymmenien kuluessa ja muuttuvat vastakin. Vanhoja tv-uutislähetyksiä katsoessa muutokset on helppo havaita; niiden nimeäminen on jo vaikeampaa, koska ne tuntuvat monesti jonkinlaisilta tyylikysymyksiltä. Jottei muutosten analyysi jäisi "jäykästä virtaviivaisempaan" ­heittojen tasolle, täytyisi systemaattisella tutkimuksella pystyä pureutumaan myös tyyliseikkoihin. Olisi tärkeää pystyä yhdistämään tutkimuksissa sekä määrällisten että laadullisten ominaisuuksien tarkastelua. Ongelmana on se, kuinka selvitä siitä ilman että työ paisuu mahdottomiin mittoihin.

Uutistutkimuksen haasteena on ottaa huomioon tutkimuskohteen hienovaraisetkin muutokset. Samalla luokittelurungolla ei pärjää läpi vuosikymmenien, vaan tutkimuksen on elettävä tilanteen mukana. Muutoksiin liittyen kiinnostava tutkimusaihe olisi mielestäni se, kertovatko uutislähetysten esitystapaerot jostain muustakin kuin vain esitystapojen muutoksista ja tekniikan kehityksestä. Myös klassinen kysymys siitä, mitä aihevalikoimien muutokset kertovat yhteiskunnasta, ei ole nähdäkseni vailla merkitystä. Tällaiset pohdinnat antaisivat uutistutkimukselle syvyyttä pelkkien ulkoisten piirteiden luettelemisen rinnalle.

Tutkimuksen kannalta kiintoisaa on myös se, millaista informaatiota uutisissa tulevaisuudessa jaetaan ja mitä tarkoituksia se palvelee. Pidetäänkö lähtökohtana yhä määritelmää, jonka mukaan uutinen on ajankohtaista ja tärkeää yhteiskunnallista tietoa, joka mahdollistaa demokratian toimimisen? Ainakin keskustelu viihde- ja informaatioarvojen sekoittumisesta uutisiin elää vielä vahvasti. Jos uutisia lähestytään laajemmasta näkökulmasta kuin perinteisestä oppikirjamääritelmästä, vältetään informaation ja viihteen vastakkainasettelu ja se loputon arvotusten hetteikkö, johon uutisaiheiden jaottelu "oikeasti tärkeisiin" ja "viihteellisiin" johtaa.

Ajankohtaisuuden merkitys näyttää vaihtelevan tiedotusvälineestä toiseen. Monet välineet peittoavat television nopeudessa ja tietojen tuoreudessa, mutta tv-uutisilla riittää silti katsojia. Tästä voisi päätellä, että tv-uutisten ajankohtaisuusaste palvelee nykyiselläänkin katsojien tarpeita. Upouutuuden merkitystä ajankohtaisuuden määrittelyssä ei kannata yliarvioida. Voi olettaa, että nykymaailman tietotulvassa suurella osalla ihmisistä ei ole halua tietää joka asian uusimpia käänteitä, vaan muutama kooste päivässä riittää tyydyttämään katsojan uteliaisuuden ja tiedonjanon. On kuitenkin myös mahdollista, että muutokset kanavakilpailussa ja tiedonvälityksessä ajavat suomalaisetkin televisiokanavat lähemmäs reaaliaikaisuutta pyrkivään uutisointiin. Tulevia muutoksia pohtiessa täytyisi muistaa myös uutisten tuotantoon liittyvät kustannuskysymykset.

Tutkimuksessa on erittäin tärkeää pitää mielessä kulttuuri- ja markkinaerot. Se, mitä tapahtuu yhdysvaltalaisessa tai brittiläisessä uutismaailmassa, välttämättä päde lainkaan Suomessa. En usko, että esimerkiksi Yhdysvaltain kaltainen kilpailutilanne onnettomuusuutisia jahtaavine televisiohelikopterijoukkoineen koskaan rantautuu pienten markkinoiden Suomeen. Kulttuuri ja markkinatilanne eivät kuitenkaan ole pysyviä, vaan muuttuvat ajan mukana.