6. Alkuun | 6.1. "Ajankohtaista tietoa kansalle" |
6.2. Uutisten rakenne | 6.3. Sopivat aiheet |
6.3.1. Suomalainen kriteeristö | 6.4. Uutiset ja viihde |
Länsimaiset uutiset noudattavat varsin pitkälle yhteistä
kaavaa (MacGregor 1997, 172). Diskursiiviset strategiat, joilla
uutislähetykset koostetaan, ovat eri maissa hyvin yhdenmukaisia
(Ridell 1998, 132). Uutisohjelmien sisäinen rakenne on kuva- ja
sanavirtaa, jossa yksittäiset jutut kestävät muutamasta
sekunnista muutamaan minuuttiin. Peräkkäisten uutisjuttujen
välillä ei ole mitään asiayhteyttä; toisin on esimerkiksi
dokumenteissa, joissa ohjelmapätkistä muodostuu jonkinlainen
yhtenäinen kokonaisuus (Ellis 1982, 124).
Samankaltaisesta rakenteestaan huolimatta uutislähetykset
ovat erilaisia. Yleisötutkimuksessa on käynyt ilmi, että moni
katsoja on havainnut uutisissa tyylieroja (Ridell 1998, 212).
Mitä nämä "tyylierot" sitten tarkoittavat? Miten
paljon uutisten ilmiasu ja sisältö voivat vaihdella
loukkaamatta uutisten perusperiaatteita niin, että ne lakkaavat
olemasta "oikeita" uutisia? Tässä luvussa tarkastelen
näitä uutisten lajityypillisiä piirteitä. Luvun tarkoituksena
on antaa raamit sille, minkätyyppisiä sisältövertailuja
uutisista on mahdollista tehdä.
Lajityyppi eli genre liittyy tekstien ja yleisön suhteeseen.
McQuailin mukaan sekä ohjelman tekijän että katsojan on
osattava sijoittaa ohjelma sisällön perusteella tiettyyn
lajityyppiin. Lajityypin tunnistaminen tapahtuu ohjelman
tarkoituksen (esimerkiksi informaatio, viihde), muodon (pituus,
kieli, rakenne) ja merkityksen (todellisuussuhde) mukaan.
Lajityyppi on syntynyt ajan kuluessa yleisön yhteisten
kokemusten kautta. (McQuail 1994, 263.) Lajityyppikonventiot
eivät ole koskaan täysin lukkoonlyötyjä, vaan ne ovat
jatkuvassa muutoksen tilassa (Ridell 1998, 22).
Jensen lainaa Williamsin ajatusta siitä, että genreä on
tarkasteltava kolmelta kannalta. Ensinnäkin voidaan selvittää,
minkälaisia kommunikatiivisia tilanteita eri genret
synnyttävät viestin lähettäjän ja vastaanottajan välille.
Tämä kommunikaationäkökulma vastaa pitkälti sitä, mitä
McQuail tarkoittaa ohjelman tarkoituksella ja merkityksellä.
Uutisgenrelle on tyypillistä, että siinä painottuu toimittajan
asema itsenäisenä tarkkailijana, tiedonkerääjänä ja
vastakkaisten näkemysten esiintuojana. Samanaikaisesti
yleisölle on tarjolla luotettavan, todenmukaisen ja
yhteiskunnallisesti merkittävän tiedon vastaanottajan rooli.
(Jensen 1986, 50.)
Toinen genrejä määrittävä piirre on se, miten esitys
rakentuu (McQuailin tarkastelussa ohjelman muoto). Esityksen
rakentuminen on usein genretutkimuksen kohteena siksi, että se
on tekstissä suoraan näkyvänä ja täten helpoimmin
analysoitavissa. Katsojakin tunnistaa uutisista
säännönmukaisen rakentumistavan. Rakentumistapa liittyy
läheisesti kommunikaationäkökulmaan, onhan se välitön
retorinen linkki lähettäjän ja vastaanottajan välillä. (Mt.,
51.)
Kolmanneksi eri genrejä luonnehtii se, mikä on kullekin
sopiva aihepiiri. Uutisgenreen kuuluu perinteisesti enimmäkseen
julkiseen alueeseen kuuluvia asioita, kuten politiikkaa ja
talousasioita. Aihevalintaa säätelevät samanaikaisesti myös
markkinoiden - siis myös kilpailutilanteen - vaatimukset ja
viestintälainsäädäntö. (Mt., 50-51.)
Seuraavassa tarkastelen uutisen lajityyppiä tarkemmin kustakin kolmesta lähestymistavasta käsin.
6. Alkuun | 6.1. "Ajankohtaista tietoa kansalle" |
6.2. Uutisten rakenne | 6.3. Sopivat aiheet |
6.3.1. Suomalainen kriteeristö | 6.4. Uutiset ja viihde |
6.1. "Ajankohtaista tietoa kansalle"
Uutisten, niiden tekijöiden ja vastaanottajien välistä
suhdetta voidaan tarkastella siitä näkökulmasta, että
uutisten tehtävänä on välittää tietoa. Uutisia on pidetty
ja pidetään arkiajattelussa usein edelleenkin jonkinlaisena
ikkunana todellisuuteen. Uutiset ovat kuitenkin ennen kaikkea
esityksiä todellisuudesta, mutta niiden esityksellinen luonne
kätkeytyy ja ne näyttävät olevan todellisuuden välitöntä
heijastusta (Pietilä 1995, 59). Uutisten
tiedonvälitystehtävällä ei olisi samanlaista sijaa, mikäli
toimittajaa ei pidettäisi tosiasioiden esittäjänä vaan
ikään kuin taiteilijana, joka maalaa näkemystään kulloinkin
käsillä olevasta asiasta.
Historiallisesti uutisilla ei ole ollut aina totuuden torven
tehtävää. Esimerkiksi 1800-luvulla uutiset olivat areena
julkiselle mielipiteenilmaisulle. Teollistumisen edetessä
debatin ja erilaisuuden arvojen tilalle lehdistöön tulivat
objektiivisuuden ja totuuden arvot. Uutiset määriteltiin
informaatioksi, jota ihmiset tarvitsivat, jotta demokratia
toimisi. (Fiske 1992, 45-46.) Television aikakaudella totuuden
käsite on tullut vieläkin keskeisemmäksi, sillä
televisuaalisuus pönkittää lajityyppiin liitettyä lupausta
uutisten välittämän tiedon todenmukaisuudesta. Yhtäältä
uutislähetys on suoruudessaan tässä ja nyt tapahtuvaa
todellisuutta, jossa uutisankkuri ja katsojat ovat yhtä aikaa
läsnä. Toisaalta katsojat pääsevät televisiokuvan mukana
ikään kuin paikan päälle todistamaan tapahtumia omin silmin.
(Ridell 1998, 83.)
Televisiossa ylläpidettävät illuusiot välittömyydestä,
samanaikaisuudesta ja suoruudesta luovat illuusiota
todellisuudesta (Gripsrud 1998, 19). Erityisen merkittävä
tämä illuusio on uutislähetyksille, sillä pääsy
mahdollisimman lähelle välittömyyttä nähdään
totuudellisuuden takeeksi. Kun reportteri puhuu paikan päältä
suoraan lähetykseen, syntyy vaikutelma "puhtaasta
raakatodellisuudesta" (mt., 20), jota toimittajat eivät ole
menneet peukaloimaan. Suoran lähetyksen idea on entisestään
korostunut nauhoitus- ja kuvankäsittelymahdollisuuksien
aikakaudella. Pyrkimys todellisuuden yhä autenttisempaan
esittämiseen näyttää olevan tv-uutisten vahvistuva
kehityssuunta, ja on ennustettu, että etenkin ulkomaanuutiset
perustuvat tulevaisuudessa tapahtumien suoraan taltioimiseen
(Ridell 1998, 133).
Tiedonvälitystehtävä ei sellaisenaan riitä
määrittämään uutisgenreä, vaan on tarkasteltava sitä,
millaisesta tiedosta on kyse ja kenelle sitä välitetään.
Tosiasiapohjaisuuden lisäksi uutiset pyrkivät
ajankohtaisuuteen. Ajankohtaisuutta voidaan tarkastella kolmesta
näkökulmasta: Ensinnäkin vain tuore tieto on uutinen. Toiseksi
ajankohtaisuus tarkoittaa sitä, että tieto julkaistaan
mahdollisimman pian sen saamisesta. Kolmanneksi ajankohtaisuus
tarkoittaa sitä, että uutisen sisältämällä informaatiolla
täytyy yleisölle jotain merkitystä, jotain kosketuskohtia
heihin. (Jensen 1986, 52-54.)
Tuoreesta tiedosta puhuttaessa kyse ei ole aina siitä, että
uutisen kohteena olisi jokin vastikään tapahtunut asia.
Pääasia on, että tieto on saatu vastikään. Itse asiassa
uutiset ovat usein "vanhasia", sillä toimitusten
työkäytännöt ovat muotoutuneet sellaisiksi, että uutisaiheet
ovat pitkälti ennakoitavissa. Tämän vuoksi juttujen
päivittäminen ja välitön lähettäminen ovat korostuneet
(MacGregor 1997, 63). Kilpailutilanteessa yksi
tiedotusvälineiden menestyksen mittari voikin olla se, kuka on
ehtinyt kertoa uutisen ensimmäisenä.
Ajankohtaisuuden vaatimuksen mukaan uutisten pitäisi olla
ainutkertaisia. Käytännön uutistoiminta lyö kuitenkin
ainutkertaisuuden ideaa korville: aamun, päivän ja illan
mittaan uutislähetykset suoltavat hyvin paljon samoja
jutunpätkiä. Moni katsoja kokee jatkuvan toiston ja
uutislähetysten paljouden ikäväksi (Ridell 1998, 198-199).
Varsin harvoja juttuja päivitetään varsinkaan illan kuluessa.
Tämä johtuu pitkälti siitä, että monet aiheet eivät koske
tapahtumaketjuja, joissa tapahtuisi yhden illan aikana
senlaatuisia muutoksia, että uutisten päivittämisessä olisi
mitään mieltä. Jos jotain juttua seurataan, asiasta kerrotaan
usein jo edellisessä lähetyksessä. Näin paitsi houkutellaan
katsoja, ylläpidetään mielikuvaa ajankohtaisesta, tapahtumia
tiiviisti seuraavasta uutislähetyksestä. Toisin sanoen uutiset
perustuvat varsin harvoin uuden tiedon esittämiseen. Perinteisen
kovan uutisen kriteerinä pidettyä yllätyksellisyyttä on
uutisissa vähemmän kuin ennen, koska iltalähetyksissä
viitataan joskus seuraavan aamunkin tapahtumiin.
Televisuaalinen todistusvoima ja television laaja levinneisyys
korostavat mielikuvaa, että televisiouutisten välittämä tieto
on paitsi paikkansapitävää, myös ensiarvoisen tärkeää
(mt., 83). Julkisen palvelun television uutisten on luonnehdittu
asettuvan katsojan yläpuolelle ja uutisankkurin toimivan
katsojan ja todellisuuden välisenä yhdyshenkilönä.
Kansainvälistyvässä kaupallisessa televisiossa
tämänkaltaisen kaikkitietävyyden sijasta korostetaan
teknologian roolia tiedon totuudenmukaisuuden takeena. (Mt., 88.)
Uutisten tiedonvälitystehtävä ilmenee parhaiten silloin,
kun jutuissa käytetään virkamiesten ja asiantuntijakommenttien
lisäksi tai niiden sijasta niin sanottua tavallisen ihmisen
näkökulmaa. Sitä käyttäen toimittajat pyrkivät
selvittämään, miten kyseessä oleva tapahtuma, muutos tai muu
vastaava vaikuttaa (keskiverto)katsojan elämään. Kyseisen
käsittelytavan avulla pyritään parantamaan uutisten
"käyttökelpoisuutta" ihmisten elämässä.
Lajityyppiä määrittelee myös sen yleisösuhde.
Televisiouutiset on nähty koko kansalle suunnattuna, ja niiden
on ajateltu puhuttelevan yleisöä kansalaisina. Tästä johtuu
yhteiskunnallisesti tärkeän tiedon korostaminen uutisen yhtenä
määrittäjänä. Uutiset on nähty kansalaisuuden tuottajana.
Uutisten yleisösuhde ei kuitenkaan ole yksiselitteinen.
Esimerkiksi Nelosen uutisten on nähty lähestyvän katsojia
tietynlaisen yleisösegmentin kuluttajasuomalaisina, jolloin ne
olisivatkin kohderyhmäuutiset eivätkä pyrkisikään
puhuttelemaan koko kansaa (mt., 91). Ridell arvelee, ettei
tämänkaltainen puhuttelutapa ole kovin tehokas:
"Tv-uutisten näkökulman kiinnittäminen maantieteellis-valtiollisiin rajoihin, vakiintuneeseen historiankirjoitukseen ja omaan kieleen pohjautuvaan kansalliseen tulkintakehykseen näyttää kuitenkin pitävän pintansa ja jopa vahvistuvan. Oletettavaa on, että sillä jatkossakin säilyy vahva asema, sillä kuluttajuus ja asiakkuus tuskin sellaisenaan riittää kollektiivisen identiteetin ja kuvitellun yleisön viitepisteeksi." (Mt., 91.)
6. Alkuun | 6.1. "Ajankohtaista tietoa kansalle" |
6.2. Uutisten rakenne | 6.3. Sopivat aiheet |
6.3.1. Suomalainen kriteeristö | 6.4. Uutiset ja viihde |
6.2. Uutisten rakenne
Toinen tapa määritellä uutisgenreä on uutisten rakenteen
tutkaileminen. Voidaan tarkastella uutislähetyksen tai
yksittäisen uutistekstin rakennetta tai uutisten sisältämiä
tekstuaalisia elementtejä. Uutislähetystä luonnehtivat lyhyys
ja sisällön vaihtelevuus. Perusteet ovat taloudellisia:
halutaan vedota epäyhtenäiseen yleisöön mahdollisimman
laajalti ja miellyttää monenlaisia makuja. Uutisaiheiden
lohkojaon (politiikka, talous, kulttuuri, urheilu jne.) arvellaan
varmistavan, että lähetyksissä tulee käsiteltyä tarpeeksi
erityyppisiä aiheita. (Jensen 1986, 56.)
Pidempien ja lyhyempien juttujen vuorottelu tuo lähetykseen
vaihtelevuutta. Jutun kesto rajaa näkökulman valintaa, sillä
kovin laajaa näkökulmaa ei voi ottaa, jos on kymmenen sekuntia
aikaa kertoa pääasia. Vuorottelu asettaa jutut keskinäiseen
arvojärjestykseen: mitä pidempi uutinen, sen tärkeämmästä
asiasta katsotaan olevan kyse (MacGregor 1997, 63).
"Tärkeys" ei tosin tarkoita välttämättä asian
merkittävyyttä katsojan kannalta, vaan pikemminkin sitä
painoarvoa, jonka lähetys haluaa aiheelle antaa. Samoin uutisten
esitysjärjestys ei ole välttämättä uutisten
"tärkeysjärjestys", vaan taktiikka katsojan
kiinnostuksen ylläpitämiseksi. Esimerkistä käy MTV3:n
Kymmenen uutisten loppukevennys, jossa yleensä kerrotaan jostain
kiintoisasta, hauskasta tai erikoisesta ilmiöstä tai asiasta.
Sitä ei ole sijoitettu lähetyksen hännille sen takia, että se
olisi painoarvoltaan jutuista vähäisin, vaan päin vastoin sen
arvellaan pitävän katsojan kanavalla lähetyksen loppuun
saakka.
Journalismissa on ylemmän ja alemman statuksen genrejä.
Niitä arvioidaan usein sen perusteella, miten likellä ne ovat
kovan uutisen genreä. Arvostettuja ovat esimerkiksi reportaasit
ja osa taustajutuista. (Dahlgren 1992, 8.) Televisiouutisten
perusmuotoja ovat lyhyt uutissähke ja tätä hieman pidempi,
kuvaileva uutisraportti, mutta tämän lisäksi käytössä on
lukuisia muita juttutyyppejä, kuten tilannetta tulkitsevia
uutiskommentteja ja feature-juttuja (ks. esim. Bruun, Koskimies
& Tervonen 1986, Kuutti 1994). Juttutyyppien valinnalla on
merkitystä kilpailutilanteen kannalta. Perusaineksen rinnalla
myös muun aineiston valinta vaikuttaa olennaisesti siihen,
millainen mielikuva lähetyksestä muotoutuu. Esimerkiksi
Yhdysvalloissa taustoittava materiaali saatetaan monesti
mieltää tylsäksi, ja sen vuoksi sitä vieroksutaan
päivittäistavaraa painottavissa uutisissa (MacGregor 1997, 67).
Yksittäisten uutistekstien rakentamistapa luo kuvaa
todenmukaisuudesta, puolueettomuudesta ja kaikenkattavuudesta.
Uutinen pyrkii esittämään kattavansa kaikki asiaan liittyvät
olennaiset seikat, onhan uutisvalinta saatettava näyttämään
oikeutetulta, ei miltä tahansa yksittäiseltä mielipiteeltä
tai asian osaselta. Kaikenkattavuutta tavoitellaan muun muassa
tukeutumalla arvovaltaisiin lähteisiin ja esittämällä
asioille kulttuurisesti hyväksyttyjä selityksiä. (Jensen 1986,
60-61.)
Tärkeä normi juttujen rakentamisessa on tosiasioiden ja mielipiteiden erottaminen toisistaan. Uutistekstit voidaan rakentaa ainakin näennäisesti puolueettomiksi, kun samassa jutussa esitellään vastakkaisia tai toisistaan poikkeavia näkemyksiä. Tällöin toimittaja myös välttyy ottamassa kantaa siihen, miten asiat oikeasti ovat. Uutisissa kerrotaan myös herkemmin vaikkapa talouden tunnuslukujen muutoksista kuin pohditaan talouskehityksen syitä ja seurauksia. Lukujen muutokset ovat helposti osoitettavissa oikeiksi, kun syy- ja seuraussuhteita on hankala todistaa siinä lyhyessä ajassa, joka yksittäiselle uutisraportille annetaan. Tämäntyyppiset pohdiskelevat ja tulkitsevat käsittelytavat kuuluvat ajankohtaisohjelmien puolelle.
6. Alkuun | 6.1. "Ajankohtaista tietoa kansalle" |
6.2. Uutisten rakenne | 6.3. Sopivat aiheet |
6.3.1. Suomalainen kriteeristö | 6.4. Uutiset ja viihde |
6.3. Sopivat aiheet
Journalismin historia liittyy demokratian kehitykseen, minkä
vuoksi valtio ja politiikka ovat olleet journalismin keskeisiä
aihealueita (Hujanen 1993, 56). Uutisten sisältö voidaan jakaa
eri aihealueisiin, jotka ovat muotoutuneet journalismin
kehityksen mukana. Sopivia uutisaiheita auttavat
määrittelemään uutiskriteerit. Kriteereistä on esitetty
monia eri jaotteluja alan oppikirjoissa (ks. esim. Miettinen
1984, 85 ja Gans 1979, 147-152).
Kriteeristöjä voi arvioida muun muassa sen perusteella,
kuvaavatko ne ns. kovia vai pehmeitä uutisia. Kovat uutiset ovat
tärkeitä ja yleisesti merkittäviä, pehmeät puolestaan
kiinnostavia ja merkitykseltään erityisiä tai yksityisiä
(Kunelius 1993, 34). Kovia uutisaiheita ovat politiikan ja
talouden tapahtumat, kun taas pehmeitä ovat esimerkiksi monet
perhe-elämään tai elämäntyyliin liittyvät asiat.
Kriteeristöt ovat kulttuurisidonnaisia ja varsinkin useissa
amerikkalaisissa versioissa painottuvat myös kaupallisen
television arvot. Vaikka kriteeristöissä on paljon eroja,
niissä on yhteisiäkin piirteitä. Edellisessä luvussa mainittu
ajankohtaisuus on yksi kriteeri, joka tosin puuttuu useasta
jaottelusta ehkä sen itsestäänselvyyden vuoksi. Jensenin
(1986, 55) useille kriteeristöille on yhteistä pyrkimys
vaihteluun: vähemmän merkittävä juttu ohittaa tärkeänkin
aiheen, jos tätä tärkeää aihetta tai aihepiiriä on
lähiaikoina käsitelty paljon. Jaottelujen perusteella uutisissa
suositaan selvästi erottuvia tapahtumia. Samoin uutistoiminta
pyrkii seuraamaan uutiskynnyksen jo kertaalleen ylittäneitä
tapahtumasarjoja (Bruun ym. 1986, 61).
Uutiskriteereistä puhuttaessa on muistettava, että kyse ei ole mistään kirjoitetuista ohjesäännöistä. Kriteeristöjä on yleensä hahmoteltu käytännön journalististen tuotosten perusteella (Rentola 1983, 12). Toimittajat eivät valitse uutisia kriteerilista kourassaan, vaan kyse on toimituskulttuurista ja tottumuksista. Toimittajan henkilökohtaisten mieltymysten ja ajatusmaailman vaikutusta uutisvalintaan ei ole mielestäni syytä aliarvioida. Ainakin käytännön sanomalehtityössä saamieni kokemusten mukaan henkilökohtaisilla tekijöillä on usein hyvinkin suuri vaikutus uutiskynnykseen.
6. Alkuun | 6.1. "Ajankohtaista tietoa kansalle" |
6.2. Uutisten rakenne | 6.3. Sopivat aiheet |
6.3.1. Suomalainen kriteeristö | 6.4. Uutiset ja viihde |
6.3.1. Suomalainen kriteeristö
Yleisradiossa on käytetty aivan omia uutiskriteerejä, jotka
olivat aikanaan historiallinen innovaatio. Niiden takana olivat
Yrjö Ahmavaaran kehittämät uutiskriteerit: 1) ulkoinen vs.
sisäinen, 2) yleisesti vs. yksityisesti merkitsevä sekä 3)
yksikerroksinen vs. monikerroksinen (Ahmavaara 1969, 137).
Ulkoinen uutiskriteeri tarkoittaa sitä, että uutisarvoa on
sellaisista ilmiöistä kertovilla sanomilla, jotka vaikuttavat
vastaanottajan elämään riippumatta siitä, onko vastaanottaja
tästä vaikutuksesta tietoinen vai ei. Sisäinen on kriteeri,
jossa sanoman uutisarvo riippuu olennaisesti siitä, kuinka
merkittävänä sen vastaanottaja itse kokee. Yleisesti
merkitsevyys on ratkaistava tietyn vastaanottajajoukon
("meidän kaikkien"), ei kenenkään yksityisen
vastaanottajan perusteella. Monikerroksinen uutiskriteeri viittaa
puolestaan siihen, että uutiskriteeriä rakennettaessa on
huomiota kiinnitettävä moniin tärkeysasteiltaan vaihteleviin
kriteereihin. Kokonaiskriteerin muodostuminen riippuu
osakriteerien keskinäisistä suhteista ja tärkeysasteista.
(Mt., 138.)
Ahmavaaran kriteerit omaksuttiin muunneltuina Yleisradion ohjelmatoiminnan säännöstöön, jolloin niistä tuli Yleisradion uutistoimituksia velvoittava normi (Hemánus 1990, 96). Niiden mukaan uutisarvo määräytyi seuraavien kriteerien mukaan:
- Tapahtuman vaikutusten tosiasiallinen voimakkuus (intensiteetti).
- Tapahtuman vaikutusten laajuus ts. sen ihmisjoukon suuruus, jota vaikutukset koskettavat.
- Se, missä määrin tapahtuman vaikutukset koskettavat
uutisen kuulijoita ja katsojia itseään tai niitä ryhmiä,
joihin he kuuluvat. (Yleisradion ohjelmatoiminnan säännöstö
1972, 4.)
Paljon keskustelua herättäneitä uutiskriteereitä
sovellettiin 1970-luvulla muun muassa siten, että lisättiin
ulkomaanuutisten suhteellista osuutta radiossa ja televisiossa
intensiteettikriteerin vuoksi. Vähitellen niiden merkitys alkoi
vähetä, sillä ne osoittautuivat liian abstrakteiksi
käytännön työssä. Lisäksi kaupallistyyppinen paine alkoi
ohjailla myös Yleisradion toimituksia. (Hemánus 1990, 97.)
Vuoden 1992 ohjelmatoiminnan säännöstöstä uutiskriteerit
poistettiin.
Yleisradion informatiivisissa uutiskriteereissä merkittävyys
oli määritelty riippumattomaksi yleisön käsityksistä,
siitä, miten merkittäväksi yleisö uutisen kokee. Lähinnä
Yhdysvalloista peräisin olevat uutiskriteerit sen sijaan
korostavat subjektiivista puolta, sitä, millä tavoin yleisö
kokee uutiset. Tällöin keskeiseksi nousee olettamus yleisön
kiinnostuksesta, ja tärkeiksi nousevat läheisyyden ja
odottamattomuuden kriteerit. (Bruun ym. 1986, 59-60.)
Asian kiinnostavuus ja merkittävyys eivät automaattisesti
rajaa toisiaan pois. Ihmiset ovat yleensä kiinnostuneita
asioista, jotka he kokevat merkittäviksi. Tapahtuman vaikutusten
voimakkuuden ja laajuuden arviointi on toimittajalle hankalaa
ellei mahdotonta. Siksi on tyydyttävä yleisiin journalismissa
eläviin oletuksiin siitä, mikä on merkittävää ja mikä ei.
Kiinnostavuutta ja merkitystä korostavien uutiskriteerien
välinen ristiriita elää tästä huolimatta. Suomessa kovat
uutiset ovat olleet arvoasteikossa muita ylempänä, mutta
kiinnostavuutta korostetaan meilläkin yhä enemmän. MTV3:n
uutispäätoimittaja Merja Ylä-Anttila on arvioinut, että
kiinnostavuus on noussut tärkeysjärjestyksessä
yhteiskunnallisen merkittävyyden rinnalle tai jopa sen ohitse
(Laaninen 1998). Samansuuntaista kehitystä lienee tapahtunut
myös julkisen palvelun television puolella.
Kiinnostavuus voi tarkoittaa muutakin kuin jutun aihetta tai asiasisältöä. Esimerkiksi paljon tapahtumia sisältävä kuvamateriaali kerää katseen tehokkaammin kuin puhuvien päiden esittely. Kuvamateriaalin merkitystä uutisvalintaan vaikuttavana tekijänä ei voi vähätellä. Aihevalintaan vaikuttaa paljon tapahtuman ennustettavuus, jotta voidaan olla varmoja siitä, että aiheesta on mahdollista saada ajoissa kuvaa (Epstein 1974, 149). On myös helpompi ottaa lähetykseen kuvakylläinen kuin vaikeasti kuvin toteutettava aihe (Bruun ym. 1986, 211). Kuvituksen hankkimista helpottavat lisääntyneet mahdollisuudet grafiikan ja animaatioiden käyttöön. On todettu, että mikäli puhe ja kuva kilpailevat, kuva on voimakkaampi (Huovila 1995, 13). Tällöin tarkoitetaan sitä, että kuva vie katsojan huomion puhetta helpommin. Kuvitus jää silti uutisissa helposti uutistekstille alisteiseksi, koska uutiskuvia käytetään useimmiten täydentämään tekstejä, harvemmin luomaan omia kertomuskokonaisuuksia ainakaan tietoisesti (Jensen 1986, 64). Tällaiset kuvalliset tarinat voivat kuitenkin toimia uutisissa tehokkaina kerrontakeinoina.
6. Alkuun | 6.1. "Ajankohtaista tietoa kansalle" |
6.2. Uutisten rakenne | 6.3. Sopivat aiheet |
6.3.1. Suomalainen kriteeristö | 6.4. Uutiset ja viihde |
6.4. Uutiset ja viihde
Altheide ja Snow toteavat osuvasti, että journalismi
suuntautuu vain sellaisiin tapahtumiin, jotka sopivat sen omiin
muotoihin. Heidän kuvansa journalistisen arvottamisen kohtalosta
on synkkä: Se, että uutiset muodostuvat valmiista kaavoista,
rutiineista ja toimintamalleista, on johtanut siihen, että
kameramiehet ovat uutistyössä toimittajia tärkeämpiä.
Esityksen muodosta on tullut sen merkittävä sisältö.
(Altheide & Snow 1991, 51-52, 60.)
Esitystavan ja kuvan nostaminen asiasisällön yläpuolelle ei
ole historiallisesti mitään uutta: brittiläisen BBC:n
aloittaessa televisiouutistuotantonsa uutisista vastasi
filmiosasto. Filmintekijöitä eivät printtijournalismin arvot
painaneet, ja visuaalinen esittäminen oli muun sisällön
määrääjä. Pääpaino olikin kuvajohtoisissa aiheissa, kuten
kolarijutuissa ja human interest -aiheissa. Toisaalta USA:ssa
uutiset syntyivät eri periaatteella, ja ne toimitettiin alusta
lähtien journalististen arvostusten mukaan. (MacGregor 1997,
117-121.)
Tyylin korostaminen on saanut muutkin tutkijat pelkäämään
sitä, että televisiossa sisältö on jäämässä
toisarvoiseksi asiaksi. Kun tyyli on aikaisemmin nähty
television merkitsijäksi, keinoksi esittää sisältöä,
asioita ja ideoita, siitä on tullut television merkitty, se,
mistä televisio kertoo (Gripsrud 1998, 20, 31; myös Caldwell
1995, 5).
Uutisten kannalta kuvallisen toiminnallisuuden ja
kiinnostavuuden korostamisen on nähty johtavan sensaatioiden
suosimiseen (Bruun ym. 1986, 211). Esitysmuodon korostaminen on
johtanut siihen, ettei uutisiin mahdu analyysiä, koska se ei ole
visuaalista. Raportit ovat mahdollisimman lyhyitä, ja korostavat
draaman, väkivallan ja konfliktien näkökulmaa. Uutisankkurit
ovat vitsikkäitä, ja lähetyksiä elävöittää taustalla
soiva musiikki. (Altheide & Snow 1991, 60-61.)
Tiukka kahtiajako asiapitoisten uutisten ja viihdyttävien
ohjelmien välillä on useiden tutkijoiden mielestä
hälventynyt, ja uutisten on nähty muuttuvan yhä
viihteellisemmiksi. Väitetyllä viihteellistymisellä viitataan
useisiin eri asioihin. Huomio voi kohdentua edellä mainittuun
tapaan uutisten esitystapaan, mutta myös sisältöön eli
aihevalintoihin ja käytettyihin näkökulmiin. Ristiriita
juontaa juurensa perinteisistä arvostuksista. Esimerkiksi
Franklin kuvaa brittiläisiä nykyuutisia sanalla newszak
seuraavaan tapaan:
Uutiset ovat tuote, joka on suunniteltu ja
tuotettu erityisille markkinoille. Uutiset lähetetään
tasalaatuisina pikkupalasina, jotka vaativat yleisöltä vain
vähän. Newszak tarkoittaa viihteeksi muutettuja uutisia. (...)
Ratkaisevat tapahtumat supistuvat uutisten esittäjien mukaviksi
juttutuokioiksi. (Franklin 1997, 5.)
Franklinin kritiikin takana on nähtävissä ensinnäkin
ajatus, että uutisten tehtävä ei olisi saada yleisö
ajattelemaan. Ohjelman vähäinen älyllinen vaativuus olisi siis
yksi viihteellisyyden määritelmä. Ajatus on tyypillinen, kun
halutaan tehdä populaarikulttuurin ja korkeakulttuurin välistä
arvoerottelua. Esimerkiksi iskelmämusiikkia pidetään helppona
ja massoille tarkoitettuna, kun taas klassista musiikkia
pidetään älyllisesti vaativana ja eliittien suosimana.
Televisio ja uutiset eivät kuitenkaan ole korkeakulttuuria.
Populaarin käsite viittaa yleisön kokoon, ja televisio on
lähes joka kodissa ja uutiset katsojatilastojen kärkipäässä.
Lisäksi uutiset kertovat usein eliitin asioista arkielämän
näkökulmasta. Huoli katsojien henkisen kapasiteetin
käyttämättä jättämisestä viittaakin enemmän lajityypin
yleisösuhteeseen, joka on tärkeän tiedon jakamisen
kansalaisille. Franklinin kritiikin sivumakuna on, että tieto,
joka jaetaan helposti pureskeltavina palasina, ei voi olla kovin
tärkeää. Tärkeään tietoon olisi paneuduttava vakavasti ja
harkitsevaisesti. Oletus siitä, että yleisö seuraisi uutisia
aktiivisesti tuiki tärkeää tietoa janoten ja analysoiden, on
kuitenkin väärä. Kuten luvussa 4 mainitsin, uutisiakin
seurataan monesti ohimennen, eikä niistä muisteta jälkikäteen
kovinkaan paljon.
Toinen Franklinin kritiikistä nouseva ajatus on se, että
uutisten lyhyys tekee niistä viihteelliset. Lyhyt uutispätkä
ei vaadi katsojalta paljon, vaan se soljuu nopeasti ohi silmien,
eikä siihen tarvitse paneutua. Törmätään oletukseen siitä,
että asian tärkeys on suoraan verrannollinen aiheen
käsittelyajan pituuteen. Ei-viihteelliset uutiset olisivat siis
asioiden syvällistä puimista. Tämä näkemys on ristiriidassa
perinteisten lajityyppikonventioiden kanssa: uutislähetyksen
luonne ei ole syvällinen, keskittyvä ja analysoiva, vaan
pikemminkin sirpaleinen ja nopeatempoinen.
Kolmas uutisviihteen piirre Franklinin sitaatissa on se, että
vakavia asioita ei esitetä vakavasti. Jos näkee
uutislähetyksen tärkeän ja vakavan tiedon esittämisen
areenaksi, kepeä tyyli voi pilata tämän vaikutelman.
Franklinin esimerkissä vaarana on, että asioita
yliyksinkertaistetaan ja oleellisia seikkoja sivuutetaan, jos
varsinaiset asiat jäävät esiintymisen jalkoihin. Altheiden ja
Snow'n (1991, 60) mukaan viihteellinen kerrontatapa pyrkii
palvelemaan yleisön välitöntä mielihyvää ja välttämään
syvällisiä, eheitä ja tarkkoja juttuja, koska ei uskota, että
katsoja jaksaisi kiinnostua yksityiskohdista. Viihdyttäminen ja
kunnollisten juttujen esittäminen asettuvat Franklinin ja
Altheiden & Snow'n mukaan vastakkain. Näin ei kuitenkaan
välttämättä ole. Mielestäni kiinnostavasti toteutettu
kerronta ei heikennä jutun sisältöä, vaan päin vastoin voi
olla tiedonvälityksen kannalta tehokkaampi kuin kuivakas
kerronta. Franklin kritisoi esimerkiksi sitä, että lähetyksiin
laitetaan yhä enemmän grafiikkaa katsojien silmänruoaksi
(1997, 13). Grafiikka voi kuitenkin mahdollistaa myös asian
selkeämmän esittämisen, joten sen käyttöä ei mielestäni
voi pitää ainoastaan katsojaan vetoavana kikkailuna.
Franklin väittää myös, että newszakin tuottaminen vaatii
toimittajilta vain vähän uutisarvon punnitsemista ja vastuuta
uutisagendan rakentamisessa. Journalismin tehtäväksi jää
asiakkaan eli yleisön haluaman tiedon tarjoileminen. (Mt., 5.)
Taustalla on näkemys siitä, että (markkinaohjautuvat)
popularisoituneet uutiset tarjoavat vain sitä, mitä yleisö
haluaa, jolloin "todellinen" journalismi jää
vähemmälle. Populaarijournalismin kritisoijien mukaan katsojat
eivät jaksa olla kiinnostuneita "vakavista" uutisista.
Eräässä Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa havaittiin,
että 15 prosenttia katsojista vaihtoi kanavaa Bosnian sodan
kaltaisten uutisaiheiden aikana, kun taas korkeita katsojalukuja
saivat tulipaloista ja suruista kertovat jutut (mt., 10).
Franklin siteeraa myös Pillingin tutkimusta brittiläisen ITN:n
News at Ten -lähetysten kehittymisestä: viidessä vuodessa
ulkomaanuutiset vähenivät 65 prosenttia, ja urheilu-uutiset
sekä viihdebisnestä käsittelevät uutiset tuplaantuivat (mt.,
12). Samaan aikaan uutiset muuttuivat tiiviimmiksi ja juttujen
kestoaika väheni viidesosan (mt., 255).
Bourdieun mukaan uutisvälineet voivat saada laajaa suosiota
vain, jos tarjoavat yleisölleen sellaista materiaalia, mikä ei
ärsytä, loukkaa tai herätä ristiriitaisia tunteita.
Journalismista tulee hampaatonta, ja sen kertomat asiat eivät
oikeastaan enää juuri kiinnosta ketään. Tällainen
journalismi sopii kuitenkin kaikille, koska se vahvistaa sitä,
mitä yleisö jo valmiiksi ajattelee. (Bourdieu 1998, 44-45.)
Populaarijournalismi viittaa sekä aihevalintoihin että
sisällön muotoihin. Populaarijournalismi antaa enemmän tilaa
urheilulle kuin politiikalle, human interest -aiheille enemmän
kuin taloudelle, yksilöille enemmän kuin instituutioille ja
äkkinäisille tapahtumille enemmän kuin pitkäaikaisille
kehityspiirteille (Sparks 1992, 38-39). Populaarijournalismin
käyttämiin käsittelytapoihin liitetään sokeeraavuus,
sensaatiomaisuus, henkilöinti sekä moralisointi (Gripsrud 1992,
85, Bourdieu 1998, 45). Monet maailman tapahtumat pelkistetään
anekdoottien ja skandaalien muotoon (Bourdieu 1998, 51). Suosiota
tavoittelevat tiedotusvälineet pelkäävät katsojien
kyllästyvän tylsinä pidettyihin aiheisiin, kuten politiikkaan,
ja kiinnostuksen säilyttämiseksi tällaisten juttujen sisältö
esitetään ristiriitoina ja kiistoina (mt., 2-3).
Suomessa puhutaan viihteellistymiskehityksen yhteydessä
juttujen keventymisestä ja pehmeiden uutisten lisääntymisestä
sekä elämyksellisten ja arkielämää käsittelevien juttujen
runsastumisesta (Laaninen 1998). Väitetty viihteellistyminen
nähdään siis usein ennen kaikkea uutisaiheiden aiheuttamana.
Kevyiden, perinteisessä journalistisessa arvostuksessa
vähemmän tärkeiden, ehkä epäolennaistenkin aiheiden
nähdään vieneen tilaa "oikeasti" tärkeiltä
asioita. Yhteiskunnallista elämää käsittelevien aiheiden
rinnalle nähdään tulleen yhä enemmän muun muassa yksityiseen
alueeseen liittyviä aiheita. Joka tapauksessa tiedotusvälineet
ovat ajan kuluessa muokanneet merkittävästi sitä, mitä
milloinkin on ylipäätään pidetty yksityisenä ja mitä
julkisena (Fairclough 1997, 54).
Ei ole saatavilla yksiselitteistä vertailututkimusta siitä,
mihin suuntaan ja miten paljon aihevalinta suomalaisissa
televisiouutisissa on todellisuudessa muuttunut. Jos
hyväksytään ajatus siitä, että uutisten aihepiirit ovat
selvästi muuttuneet henkilökohtaisemman puhuttelevuuden
suuntaan, uutisen perinteinen lajityyppiraja viihteeseen on
hälventynyt. Viihdettähän on perinteisesti pidetty
subjektiivisen mielihyvän tuottajana.
Kyse on perinteisten journalististen arvotusten muuttumisesta.
Esimerkiksi viihdemaailman tähdet ovat ennen saaneet vaikuttaa
pitkälti omissa piireissään, kun heidän tekemisensä
saattavat nyt olla yhtä varteenotettavia uutisaiheita kuin
yhteiskunnallisten vaikuttajienkin. Kaiken kaikkiaan aiheiden
nähdään monipuolistuneen (Laaninen 1998). Uutisen lajityyppiin
on kohdistunut muitakin muutospaineita. Uutisankkureiden rennompi
esiintyminen ottaa etäisyyttä perinteiseen tapahtumien ylä- ja
ulkopuolelle asettuvaan kaikkitietävyyteen.
Olivatpa tutkijat viihteellistymisestä mitä mieltä
hyvänsä, ainakin monet suomalaiset uutisten tekijät uskovat
ilmiöön. Tuotantopuolella viihteellistyminen ei tunnu olevan
samanlainen kirosana kuin kriittisten tutkijoiden mielissä.
"Illan päälähetys ei ole vain perusuutisjournalismia,
vaan se on 25 minuuttia kestävä televisio-ohjelma. Ei käy,
että siihen pannaan peräjälkeen pelkkiä uutisjuttuja",
on Yleisradion televisiouutisten tuottaja Matti Rönkä sanonut
(mt.).
Fairclough näkee viihteellistymisen merkkinä
asiajournalismin jutustelunomaistumisen, sen, että julkinen ja
yksityinen kieli sekoittuvat. Jutustelunomaisessa journalismissa
yksityisen piiriin kuuluva puhetapa yleistyy sellaisille
alueille, joissa sitä ei ole totuttu näkemään tai kuulemaan,
esimerkiksi tieteeseen ja tekniikkaan. (Fairclough 1997, 19-20.)
Jutustelunomaisuus on mielestäni hyvä asia, mikäli puhetapa
tuo asiaa esille ymmärrettävämmin ja omakielisemmin kuin
esimerkiksi tutkija- tai virkamiespuhe. Sama piirre on toisessa
viihteellistymiseen liitetyssä piirteessä, asioiden
henkilöinnissä. Sen kautta jotain asioita voidaan tuoda
läheisemmin ja konkreettisemmin esille. Näin on esimerkiksi
silloin, kun jonkun ns. tavallisen ihmisen kohtaloa käytetään
esimerkkinä jonkin uutistapahtuman vaikutuksista. Toisaalta
henkilöintiä pidetään ainakin politiikan uutisoinnissa usein
kielteisenä asiana, koska sen voi nähdä häivyttävän
varsinaista asiaa.
Toimittajan vertautuminen viihdyttäjään johtaa
persoonallisten toimittajien ja juontajien etsimiseen (mt., 61).
Erityisesti amerikkalaisessa televisiossa tähtitoimittajilla ja
uutisankkureilla on suuri merkitys (Altheide & Snow 1991,
46). Suomessa tähtikulttuuri ei ole mennyt yhtä pitkälle,
vaikka uutisankkureista ja toimittajista toisinaan tehdäänkin
julkkisjuttuja lehtiin. Voi olla, että Suomessakin
uutisankkureiden merkitys ohjelman vetovoimatekijöinä kasvaa
tulevaisuudessa.
Populistisen ideologian mukaan mielihyvä on yhtä kuin viihde
ja viihde yhtä kuin ikävystyttävän informaation ja
väsyttävän valistuksen vastakohta (Hellman 1988, 176).
Viihteen ja informaation merkitykset eivät kuitenkaan ole
universaaleja, vaan niiden välinen ero on neuvoteltavissa. Kyse
ei ole genren tunnistamisesta, vaan siitä, mihin katsoja
käyttää ohjelmasta saamaansa sisältöä, mikä sen merkitys
hänelle on. Yleisölle voi olla journalismille monenlaista
käyttöä, jopa sellaista, mitä vakavamieliset toimittajat
eivät tarkoittaneet tuottavansa. (Dahlgren 1992, 12.)
Mielihyvän tuottaminen ei ole uutistoiminnan virallinen
tarkoitus, joten sitä ei voida legitiimisti hyväksyä (mt.,
16).
Langerin (1992, 126-127) mukaan katsojat voivat saada mielihyvää esimerkiksi tuhon näkemisestä, epävarmuuden kokemisesta ja tarinoiden kuulemisesta. Journalismihan informoi maailman tapahtumista yleensä tarinamuodossa. Hyvät tarinat voivat tulla itsenäisiksi ulkoisesta todellisuudesta, ja ne voidaan siirtää niiden alkuperäisistä konteksteista johonkin muuhun yhteyteen, jolloin niille voi antaa uusia merkityksiä. (Dahlgren 1992, 14.) Uutisten asiasisällön lisäksi katsojia voivat viihdyttää uutistapahtumien kuvitus ja niistä kumpuava välittömyyden tunne. Erityisesti viehättävät sympaattiset uutisankkurit ja uutisten muu henkilökunta. (Jensen 1995, 88.)
6. Alkuun | 6.1. "Ajankohtaista tietoa kansalle" |
6.2. Uutisten rakenne | 6.3. Sopivat aiheet |
6.3.1. Suomalainen kriteeristö | 6.4. Uutiset ja viihde |
Pääsivulle | © Elisa Salste (etunimi@sukunimi.net) |