6. Uutisgenre

6. Alkuun 6.1. "Ajankohtaista tietoa kansalle"
6.2. Uutisten rakenne 6.3. Sopivat aiheet
6.3.1. Suomalainen kriteeristö 6.4. Uutiset ja viihde

Länsimaiset uutiset noudattavat varsin pitkälle yhteistä kaavaa (MacGregor 1997, 172). Diskursiiviset strategiat, joilla uutislähetykset koostetaan, ovat eri maissa hyvin yhdenmukaisia (Ridell 1998, 132). Uutisohjelmien sisäinen rakenne on kuva- ja sanavirtaa, jossa yksittäiset jutut kestävät muutamasta sekunnista muutamaan minuuttiin. Peräkkäisten uutisjuttujen välillä ei ole mitään asiayhteyttä; toisin on esimerkiksi dokumenteissa, joissa ohjelmapätkistä muodostuu jonkinlainen yhtenäinen kokonaisuus (Ellis 1982, 124).

Samankaltaisesta rakenteestaan huolimatta uutislähetykset ovat erilaisia. Yleisötutkimuksessa on käynyt ilmi, että moni katsoja on havainnut uutisissa tyylieroja (Ridell 1998, 212). Mitä nämä "tyylierot" sitten tarkoittavat? Miten paljon uutisten ilmiasu ja sisältö voivat vaihdella loukkaamatta uutisten perusperiaatteita niin, että ne lakkaavat olemasta "oikeita" uutisia? Tässä luvussa tarkastelen näitä uutisten lajityypillisiä piirteitä. Luvun tarkoituksena on antaa raamit sille, minkätyyppisiä sisältövertailuja uutisista on mahdollista tehdä.

Lajityyppi eli genre liittyy tekstien ja yleisön suhteeseen. McQuailin mukaan sekä ohjelman tekijän että katsojan on osattava sijoittaa ohjelma sisällön perusteella tiettyyn lajityyppiin. Lajityypin tunnistaminen tapahtuu ohjelman tarkoituksen (esimerkiksi informaatio, viihde), muodon (pituus, kieli, rakenne) ja merkityksen (todellisuussuhde) mukaan. Lajityyppi on syntynyt ajan kuluessa yleisön yhteisten kokemusten kautta. (McQuail 1994, 263.) Lajityyppikonventiot eivät ole koskaan täysin lukkoonlyötyjä, vaan ne ovat jatkuvassa muutoksen tilassa (Ridell 1998, 22).

Jensen lainaa Williamsin ajatusta siitä, että genreä on tarkasteltava kolmelta kannalta. Ensinnäkin voidaan selvittää, minkälaisia kommunikatiivisia tilanteita eri genret synnyttävät viestin lähettäjän ja vastaanottajan välille. Tämä kommunikaationäkökulma vastaa pitkälti sitä, mitä McQuail tarkoittaa ohjelman tarkoituksella ja merkityksellä. Uutisgenrelle on tyypillistä, että siinä painottuu toimittajan asema itsenäisenä tarkkailijana, tiedonkerääjänä ja vastakkaisten näkemysten esiintuojana. Samanaikaisesti yleisölle on tarjolla luotettavan, todenmukaisen ja yhteiskunnallisesti merkittävän tiedon vastaanottajan rooli. (Jensen 1986, 50.)

Toinen genrejä määrittävä piirre on se, miten esitys rakentuu (McQuailin tarkastelussa ohjelman muoto). Esityksen rakentuminen on usein genretutkimuksen kohteena siksi, että se on tekstissä suoraan näkyvänä ja täten helpoimmin analysoitavissa. Katsojakin tunnistaa uutisista säännönmukaisen rakentumistavan. Rakentumistapa liittyy läheisesti kommunikaationäkökulmaan, onhan se välitön retorinen linkki lähettäjän ja vastaanottajan välillä. (Mt., 51.)

Kolmanneksi eri genrejä luonnehtii se, mikä on kullekin sopiva aihepiiri. Uutisgenreen kuuluu perinteisesti enimmäkseen julkiseen alueeseen kuuluvia asioita, kuten politiikkaa ja talousasioita. Aihevalintaa säätelevät samanaikaisesti myös markkinoiden - siis myös kilpailutilanteen - vaatimukset ja viestintälainsäädäntö. (Mt., 50-51.)

Seuraavassa tarkastelen uutisen lajityyppiä tarkemmin kustakin kolmesta lähestymistavasta käsin.

6. Alkuun 6.1. "Ajankohtaista tietoa kansalle"
6.2. Uutisten rakenne 6.3. Sopivat aiheet
6.3.1. Suomalainen kriteeristö 6.4. Uutiset ja viihde

6.1. "Ajankohtaista tietoa kansalle"

Uutisten, niiden tekijöiden ja vastaanottajien välistä suhdetta voidaan tarkastella siitä näkökulmasta, että uutisten tehtävänä on välittää tietoa. Uutisia on pidetty ja pidetään arkiajattelussa usein edelleenkin jonkinlaisena ikkunana todellisuuteen. Uutiset ovat kuitenkin ennen kaikkea esityksiä todellisuudesta, mutta niiden esityksellinen luonne kätkeytyy ja ne näyttävät olevan todellisuuden välitöntä heijastusta (Pietilä 1995, 59). Uutisten tiedonvälitystehtävällä ei olisi samanlaista sijaa, mikäli toimittajaa ei pidettäisi tosiasioiden esittäjänä vaan ikään kuin taiteilijana, joka maalaa näkemystään kulloinkin käsillä olevasta asiasta.

Historiallisesti uutisilla ei ole ollut aina totuuden torven tehtävää. Esimerkiksi 1800-luvulla uutiset olivat areena julkiselle mielipiteenilmaisulle. Teollistumisen edetessä debatin ja erilaisuuden arvojen tilalle lehdistöön tulivat objektiivisuuden ja totuuden arvot. Uutiset määriteltiin informaatioksi, jota ihmiset tarvitsivat, jotta demokratia toimisi. (Fiske 1992, 45-46.) Television aikakaudella totuuden käsite on tullut vieläkin keskeisemmäksi, sillä televisuaalisuus pönkittää lajityyppiin liitettyä lupausta uutisten välittämän tiedon todenmukaisuudesta. Yhtäältä uutislähetys on suoruudessaan tässä ja nyt tapahtuvaa todellisuutta, jossa uutisankkuri ja katsojat ovat yhtä aikaa läsnä. Toisaalta katsojat pääsevät televisiokuvan mukana ikään kuin paikan päälle todistamaan tapahtumia omin silmin. (Ridell 1998, 83.)

Televisiossa ylläpidettävät illuusiot välittömyydestä, samanaikaisuudesta ja suoruudesta luovat illuusiota todellisuudesta (Gripsrud 1998, 19). Erityisen merkittävä tämä illuusio on uutislähetyksille, sillä pääsy mahdollisimman lähelle välittömyyttä nähdään totuudellisuuden takeeksi. Kun reportteri puhuu paikan päältä suoraan lähetykseen, syntyy vaikutelma "puhtaasta raakatodellisuudesta" (mt., 20), jota toimittajat eivät ole menneet peukaloimaan. Suoran lähetyksen idea on entisestään korostunut nauhoitus- ja kuvankäsittelymahdollisuuksien aikakaudella. Pyrkimys todellisuuden yhä autenttisempaan esittämiseen näyttää olevan tv-uutisten vahvistuva kehityssuunta, ja on ennustettu, että etenkin ulkomaanuutiset perustuvat tulevaisuudessa tapahtumien suoraan taltioimiseen (Ridell 1998, 133).

Tiedonvälitystehtävä ei sellaisenaan riitä määrittämään uutisgenreä, vaan on tarkasteltava sitä, millaisesta tiedosta on kyse ja kenelle sitä välitetään. Tosiasiapohjaisuuden lisäksi uutiset pyrkivät ajankohtaisuuteen. Ajankohtaisuutta voidaan tarkastella kolmesta näkökulmasta: Ensinnäkin vain tuore tieto on uutinen. Toiseksi ajankohtaisuus tarkoittaa sitä, että tieto julkaistaan mahdollisimman pian sen saamisesta. Kolmanneksi ajankohtaisuus tarkoittaa sitä, että uutisen sisältämällä informaatiolla täytyy yleisölle jotain merkitystä, jotain kosketuskohtia heihin. (Jensen 1986, 52-54.)

Tuoreesta tiedosta puhuttaessa kyse ei ole aina siitä, että uutisen kohteena olisi jokin vastikään tapahtunut asia. Pääasia on, että tieto on saatu vastikään. Itse asiassa uutiset ovat usein "vanhasia", sillä toimitusten työkäytännöt ovat muotoutuneet sellaisiksi, että uutisaiheet ovat pitkälti ennakoitavissa. Tämän vuoksi juttujen päivittäminen ja välitön lähettäminen ovat korostuneet (MacGregor 1997, 63). Kilpailutilanteessa yksi tiedotusvälineiden menestyksen mittari voikin olla se, kuka on ehtinyt kertoa uutisen ensimmäisenä.

Ajankohtaisuuden vaatimuksen mukaan uutisten pitäisi olla ainutkertaisia. Käytännön uutistoiminta lyö kuitenkin ainutkertaisuuden ideaa korville: aamun, päivän ja illan mittaan uutislähetykset suoltavat hyvin paljon samoja jutunpätkiä. Moni katsoja kokee jatkuvan toiston ja uutislähetysten paljouden ikäväksi (Ridell 1998, 198-199). Varsin harvoja juttuja päivitetään varsinkaan illan kuluessa. Tämä johtuu pitkälti siitä, että monet aiheet eivät koske tapahtumaketjuja, joissa tapahtuisi yhden illan aikana senlaatuisia muutoksia, että uutisten päivittämisessä olisi mitään mieltä. Jos jotain juttua seurataan, asiasta kerrotaan usein jo edellisessä lähetyksessä. Näin paitsi houkutellaan katsoja, ylläpidetään mielikuvaa ajankohtaisesta, tapahtumia tiiviisti seuraavasta uutislähetyksestä. Toisin sanoen uutiset perustuvat varsin harvoin uuden tiedon esittämiseen. Perinteisen kovan uutisen kriteerinä pidettyä yllätyksellisyyttä on uutisissa vähemmän kuin ennen, koska iltalähetyksissä viitataan joskus seuraavan aamunkin tapahtumiin.

Televisuaalinen todistusvoima ja television laaja levinneisyys korostavat mielikuvaa, että televisiouutisten välittämä tieto on paitsi paikkansapitävää, myös ensiarvoisen tärkeää (mt., 83). Julkisen palvelun television uutisten on luonnehdittu asettuvan katsojan yläpuolelle ja uutisankkurin toimivan katsojan ja todellisuuden välisenä yhdyshenkilönä. Kansainvälistyvässä kaupallisessa televisiossa tämänkaltaisen kaikkitietävyyden sijasta korostetaan teknologian roolia tiedon totuudenmukaisuuden takeena. (Mt., 88.)

Uutisten tiedonvälitystehtävä ilmenee parhaiten silloin, kun jutuissa käytetään virkamiesten ja asiantuntijakommenttien lisäksi tai niiden sijasta niin sanottua tavallisen ihmisen näkökulmaa. Sitä käyttäen toimittajat pyrkivät selvittämään, miten kyseessä oleva tapahtuma, muutos tai muu vastaava vaikuttaa (keskiverto)katsojan elämään. Kyseisen käsittelytavan avulla pyritään parantamaan uutisten "käyttökelpoisuutta" ihmisten elämässä.

Lajityyppiä määrittelee myös sen yleisösuhde. Televisiouutiset on nähty koko kansalle suunnattuna, ja niiden on ajateltu puhuttelevan yleisöä kansalaisina. Tästä johtuu yhteiskunnallisesti tärkeän tiedon korostaminen uutisen yhtenä määrittäjänä. Uutiset on nähty kansalaisuuden tuottajana. Uutisten yleisösuhde ei kuitenkaan ole yksiselitteinen. Esimerkiksi Nelosen uutisten on nähty lähestyvän katsojia tietynlaisen yleisösegmentin kuluttajasuomalaisina, jolloin ne olisivatkin kohderyhmäuutiset eivätkä pyrkisikään puhuttelemaan koko kansaa (mt., 91). Ridell arvelee, ettei tämänkaltainen puhuttelutapa ole kovin tehokas:

"Tv-uutisten näkökulman kiinnittäminen maantieteellis-valtiollisiin rajoihin, vakiintuneeseen historiankirjoitukseen ja omaan kieleen pohjautuvaan kansalliseen tulkintakehykseen näyttää kuitenkin pitävän pintansa ja jopa vahvistuvan. Oletettavaa on, että sillä jatkossakin säilyy vahva asema, sillä kuluttajuus ja asiakkuus tuskin sellaisenaan riittää kollektiivisen identiteetin ja kuvitellun yleisön viitepisteeksi." (Mt., 91.)

6. Alkuun 6.1. "Ajankohtaista tietoa kansalle"
6.2. Uutisten rakenne 6.3. Sopivat aiheet
6.3.1. Suomalainen kriteeristö 6.4. Uutiset ja viihde

6.2. Uutisten rakenne

Toinen tapa määritellä uutisgenreä on uutisten rakenteen tutkaileminen. Voidaan tarkastella uutislähetyksen tai yksittäisen uutistekstin rakennetta tai uutisten sisältämiä tekstuaalisia elementtejä. Uutislähetystä luonnehtivat lyhyys ja sisällön vaihtelevuus. Perusteet ovat taloudellisia: halutaan vedota epäyhtenäiseen yleisöön mahdollisimman laajalti ja miellyttää monenlaisia makuja. Uutisaiheiden lohkojaon (politiikka, talous, kulttuuri, urheilu jne.) arvellaan varmistavan, että lähetyksissä tulee käsiteltyä tarpeeksi erityyppisiä aiheita. (Jensen 1986, 56.)

Pidempien ja lyhyempien juttujen vuorottelu tuo lähetykseen vaihtelevuutta. Jutun kesto rajaa näkökulman valintaa, sillä kovin laajaa näkökulmaa ei voi ottaa, jos on kymmenen sekuntia aikaa kertoa pääasia. Vuorottelu asettaa jutut keskinäiseen arvojärjestykseen: mitä pidempi uutinen, sen tärkeämmästä asiasta katsotaan olevan kyse (MacGregor 1997, 63). "Tärkeys" ei tosin tarkoita välttämättä asian merkittävyyttä katsojan kannalta, vaan pikemminkin sitä painoarvoa, jonka lähetys haluaa aiheelle antaa. Samoin uutisten esitysjärjestys ei ole välttämättä uutisten "tärkeysjärjestys", vaan taktiikka katsojan kiinnostuksen ylläpitämiseksi. Esimerkistä käy MTV3:n Kymmenen uutisten loppukevennys, jossa yleensä kerrotaan jostain kiintoisasta, hauskasta tai erikoisesta ilmiöstä tai asiasta. Sitä ei ole sijoitettu lähetyksen hännille sen takia, että se olisi painoarvoltaan jutuista vähäisin, vaan päin vastoin sen arvellaan pitävän katsojan kanavalla lähetyksen loppuun saakka.

Journalismissa on ylemmän ja alemman statuksen genrejä. Niitä arvioidaan usein sen perusteella, miten likellä ne ovat kovan uutisen genreä. Arvostettuja ovat esimerkiksi reportaasit ja osa taustajutuista. (Dahlgren 1992, 8.) Televisiouutisten perusmuotoja ovat lyhyt uutissähke ja tätä hieman pidempi, kuvaileva uutisraportti, mutta tämän lisäksi käytössä on lukuisia muita juttutyyppejä, kuten tilannetta tulkitsevia uutiskommentteja ja feature-juttuja (ks. esim. Bruun, Koskimies & Tervonen 1986, Kuutti 1994). Juttutyyppien valinnalla on merkitystä kilpailutilanteen kannalta. Perusaineksen rinnalla myös muun aineiston valinta vaikuttaa olennaisesti siihen, millainen mielikuva lähetyksestä muotoutuu. Esimerkiksi Yhdysvalloissa taustoittava materiaali saatetaan monesti mieltää tylsäksi, ja sen vuoksi sitä vieroksutaan päivittäistavaraa painottavissa uutisissa (MacGregor 1997, 67).

Yksittäisten uutistekstien rakentamistapa luo kuvaa todenmukaisuudesta, puolueettomuudesta ja kaikenkattavuudesta. Uutinen pyrkii esittämään kattavansa kaikki asiaan liittyvät olennaiset seikat, onhan uutisvalinta saatettava näyttämään oikeutetulta, ei miltä tahansa yksittäiseltä mielipiteeltä tai asian osaselta. Kaikenkattavuutta tavoitellaan muun muassa tukeutumalla arvovaltaisiin lähteisiin ja esittämällä asioille kulttuurisesti hyväksyttyjä selityksiä. (Jensen 1986, 60-61.)

Tärkeä normi juttujen rakentamisessa on tosiasioiden ja mielipiteiden erottaminen toisistaan. Uutistekstit voidaan rakentaa ainakin näennäisesti puolueettomiksi, kun samassa jutussa esitellään vastakkaisia tai toisistaan poikkeavia näkemyksiä. Tällöin toimittaja myös välttyy ottamassa kantaa siihen, miten asiat oikeasti ovat. Uutisissa kerrotaan myös herkemmin vaikkapa talouden tunnuslukujen muutoksista kuin pohditaan talouskehityksen syitä ja seurauksia. Lukujen muutokset ovat helposti osoitettavissa oikeiksi, kun syy- ja seuraussuhteita on hankala todistaa siinä lyhyessä ajassa, joka yksittäiselle uutisraportille annetaan. Tämäntyyppiset pohdiskelevat ja tulkitsevat käsittelytavat kuuluvat ajankohtaisohjelmien puolelle.

6. Alkuun 6.1. "Ajankohtaista tietoa kansalle"
6.2. Uutisten rakenne 6.3. Sopivat aiheet
6.3.1. Suomalainen kriteeristö 6.4. Uutiset ja viihde

6.3. Sopivat aiheet

Journalismin historia liittyy demokratian kehitykseen, minkä vuoksi valtio ja politiikka ovat olleet journalismin keskeisiä aihealueita (Hujanen 1993, 56). Uutisten sisältö voidaan jakaa eri aihealueisiin, jotka ovat muotoutuneet journalismin kehityksen mukana. Sopivia uutisaiheita auttavat määrittelemään uutiskriteerit. Kriteereistä on esitetty monia eri jaotteluja alan oppikirjoissa (ks. esim. Miettinen 1984, 85 ja Gans 1979, 147-152).

Kriteeristöjä voi arvioida muun muassa sen perusteella, kuvaavatko ne ns. kovia vai pehmeitä uutisia. Kovat uutiset ovat tärkeitä ja yleisesti merkittäviä, pehmeät puolestaan kiinnostavia ja merkitykseltään erityisiä tai yksityisiä (Kunelius 1993, 34). Kovia uutisaiheita ovat politiikan ja talouden tapahtumat, kun taas pehmeitä ovat esimerkiksi monet perhe-elämään tai elämäntyyliin liittyvät asiat.

Kriteeristöt ovat kulttuurisidonnaisia ja varsinkin useissa amerikkalaisissa versioissa painottuvat myös kaupallisen television arvot. Vaikka kriteeristöissä on paljon eroja, niissä on yhteisiäkin piirteitä. Edellisessä luvussa mainittu ajankohtaisuus on yksi kriteeri, joka tosin puuttuu useasta jaottelusta ehkä sen itsestäänselvyyden vuoksi. Jensenin (1986, 55) useille kriteeristöille on yhteistä pyrkimys vaihteluun: vähemmän merkittävä juttu ohittaa tärkeänkin aiheen, jos tätä tärkeää aihetta tai aihepiiriä on lähiaikoina käsitelty paljon. Jaottelujen perusteella uutisissa suositaan selvästi erottuvia tapahtumia. Samoin uutistoiminta pyrkii seuraamaan uutiskynnyksen jo kertaalleen ylittäneitä tapahtumasarjoja (Bruun ym. 1986, 61).

Uutiskriteereistä puhuttaessa on muistettava, että kyse ei ole mistään kirjoitetuista ohjesäännöistä. Kriteeristöjä on yleensä hahmoteltu käytännön journalististen tuotosten perusteella (Rentola 1983, 12). Toimittajat eivät valitse uutisia kriteerilista kourassaan, vaan kyse on toimituskulttuurista ja tottumuksista. Toimittajan henkilökohtaisten mieltymysten ja ajatusmaailman vaikutusta uutisvalintaan ei ole mielestäni syytä aliarvioida. Ainakin käytännön sanomalehtityössä saamieni kokemusten mukaan henkilökohtaisilla tekijöillä on usein hyvinkin suuri vaikutus uutiskynnykseen.

6. Alkuun 6.1. "Ajankohtaista tietoa kansalle"
6.2. Uutisten rakenne 6.3. Sopivat aiheet
6.3.1. Suomalainen kriteeristö 6.4. Uutiset ja viihde

6.3.1. Suomalainen kriteeristö

Yleisradiossa on käytetty aivan omia uutiskriteerejä, jotka olivat aikanaan historiallinen innovaatio. Niiden takana olivat Yrjö Ahmavaaran kehittämät uutiskriteerit: 1) ulkoinen vs. sisäinen, 2) yleisesti vs. yksityisesti merkitsevä sekä 3) yksikerroksinen vs. monikerroksinen (Ahmavaara 1969, 137).

Ulkoinen uutiskriteeri tarkoittaa sitä, että uutisarvoa on sellaisista ilmiöistä kertovilla sanomilla, jotka vaikuttavat vastaanottajan elämään riippumatta siitä, onko vastaanottaja tästä vaikutuksesta tietoinen vai ei. Sisäinen on kriteeri, jossa sanoman uutisarvo riippuu olennaisesti siitä, kuinka merkittävänä sen vastaanottaja itse kokee. Yleisesti merkitsevyys on ratkaistava tietyn vastaanottajajoukon ("meidän kaikkien"), ei kenenkään yksityisen vastaanottajan perusteella. Monikerroksinen uutiskriteeri viittaa puolestaan siihen, että uutiskriteeriä rakennettaessa on huomiota kiinnitettävä moniin tärkeysasteiltaan vaihteleviin kriteereihin. Kokonaiskriteerin muodostuminen riippuu osakriteerien keskinäisistä suhteista ja tärkeysasteista. (Mt., 138.)

Ahmavaaran kriteerit omaksuttiin muunneltuina Yleisradion ohjelmatoiminnan säännöstöön, jolloin niistä tuli Yleisradion uutistoimituksia velvoittava normi (Hemánus 1990, 96). Niiden mukaan uutisarvo määräytyi seuraavien kriteerien mukaan:

- Tapahtuman vaikutusten tosiasiallinen voimakkuus (intensiteetti).

- Tapahtuman vaikutusten laajuus ts. sen ihmisjoukon suuruus, jota vaikutukset koskettavat.

- Se, missä määrin tapahtuman vaikutukset koskettavat uutisen kuulijoita ja katsojia itseään tai niitä ryhmiä, joihin he kuuluvat. (Yleisradion ohjelmatoiminnan säännöstö 1972, 4.)

Paljon keskustelua herättäneitä uutiskriteereitä sovellettiin 1970-luvulla muun muassa siten, että lisättiin ulkomaanuutisten suhteellista osuutta radiossa ja televisiossa intensiteettikriteerin vuoksi. Vähitellen niiden merkitys alkoi vähetä, sillä ne osoittautuivat liian abstrakteiksi käytännön työssä. Lisäksi kaupallistyyppinen paine alkoi ohjailla myös Yleisradion toimituksia. (Hemánus 1990, 97.) Vuoden 1992 ohjelmatoiminnan säännöstöstä uutiskriteerit poistettiin.

Yleisradion informatiivisissa uutiskriteereissä merkittävyys oli määritelty riippumattomaksi yleisön käsityksistä, siitä, miten merkittäväksi yleisö uutisen kokee. Lähinnä Yhdysvalloista peräisin olevat uutiskriteerit sen sijaan korostavat subjektiivista puolta, sitä, millä tavoin yleisö kokee uutiset. Tällöin keskeiseksi nousee olettamus yleisön kiinnostuksesta, ja tärkeiksi nousevat läheisyyden ja odottamattomuuden kriteerit. (Bruun ym. 1986, 59-60.)

Asian kiinnostavuus ja merkittävyys eivät automaattisesti rajaa toisiaan pois. Ihmiset ovat yleensä kiinnostuneita asioista, jotka he kokevat merkittäviksi. Tapahtuman vaikutusten voimakkuuden ja laajuuden arviointi on toimittajalle hankalaa ellei mahdotonta. Siksi on tyydyttävä yleisiin journalismissa eläviin oletuksiin siitä, mikä on merkittävää ja mikä ei. Kiinnostavuutta ja merkitystä korostavien uutiskriteerien välinen ristiriita elää tästä huolimatta. Suomessa kovat uutiset ovat olleet arvoasteikossa muita ylempänä, mutta kiinnostavuutta korostetaan meilläkin yhä enemmän. MTV3:n uutispäätoimittaja Merja Ylä-Anttila on arvioinut, että kiinnostavuus on noussut tärkeysjärjestyksessä yhteiskunnallisen merkittävyyden rinnalle tai jopa sen ohitse (Laaninen 1998). Samansuuntaista kehitystä lienee tapahtunut myös julkisen palvelun television puolella.

Kiinnostavuus voi tarkoittaa muutakin kuin jutun aihetta tai asiasisältöä. Esimerkiksi paljon tapahtumia sisältävä kuvamateriaali kerää katseen tehokkaammin kuin puhuvien päiden esittely. Kuvamateriaalin merkitystä uutisvalintaan vaikuttavana tekijänä ei voi vähätellä. Aihevalintaan vaikuttaa paljon tapahtuman ennustettavuus, jotta voidaan olla varmoja siitä, että aiheesta on mahdollista saada ajoissa kuvaa (Epstein 1974, 149). On myös helpompi ottaa lähetykseen kuvakylläinen kuin vaikeasti kuvin toteutettava aihe (Bruun ym. 1986, 211). Kuvituksen hankkimista helpottavat lisääntyneet mahdollisuudet grafiikan ja animaatioiden käyttöön. On todettu, että mikäli puhe ja kuva kilpailevat, kuva on voimakkaampi (Huovila 1995, 13). Tällöin tarkoitetaan sitä, että kuva vie katsojan huomion puhetta helpommin. Kuvitus jää silti uutisissa helposti uutistekstille alisteiseksi, koska uutiskuvia käytetään useimmiten täydentämään tekstejä, harvemmin luomaan omia kertomuskokonaisuuksia ainakaan tietoisesti (Jensen 1986, 64). Tällaiset kuvalliset tarinat voivat kuitenkin toimia uutisissa tehokkaina kerrontakeinoina.

6. Alkuun 6.1. "Ajankohtaista tietoa kansalle"
6.2. Uutisten rakenne 6.3. Sopivat aiheet
6.3.1. Suomalainen kriteeristö 6.4. Uutiset ja viihde

6.4. Uutiset ja viihde

Altheide ja Snow toteavat osuvasti, että journalismi suuntautuu vain sellaisiin tapahtumiin, jotka sopivat sen omiin muotoihin. Heidän kuvansa journalistisen arvottamisen kohtalosta on synkkä: Se, että uutiset muodostuvat valmiista kaavoista, rutiineista ja toimintamalleista, on johtanut siihen, että kameramiehet ovat uutistyössä toimittajia tärkeämpiä. Esityksen muodosta on tullut sen merkittävä sisältö. (Altheide & Snow 1991, 51-52, 60.)

Esitystavan ja kuvan nostaminen asiasisällön yläpuolelle ei ole historiallisesti mitään uutta: brittiläisen BBC:n aloittaessa televisiouutistuotantonsa uutisista vastasi filmiosasto. Filmintekijöitä eivät printtijournalismin arvot painaneet, ja visuaalinen esittäminen oli muun sisällön määrääjä. Pääpaino olikin kuvajohtoisissa aiheissa, kuten kolarijutuissa ja human interest -aiheissa. Toisaalta USA:ssa uutiset syntyivät eri periaatteella, ja ne toimitettiin alusta lähtien journalististen arvostusten mukaan. (MacGregor 1997, 117-121.)

Tyylin korostaminen on saanut muutkin tutkijat pelkäämään sitä, että televisiossa sisältö on jäämässä toisarvoiseksi asiaksi. Kun tyyli on aikaisemmin nähty television merkitsijäksi, keinoksi esittää sisältöä, asioita ja ideoita, siitä on tullut television merkitty, se, mistä televisio kertoo (Gripsrud 1998, 20, 31; myös Caldwell 1995, 5).

Uutisten kannalta kuvallisen toiminnallisuuden ja kiinnostavuuden korostamisen on nähty johtavan sensaatioiden suosimiseen (Bruun ym. 1986, 211). Esitysmuodon korostaminen on johtanut siihen, ettei uutisiin mahdu analyysiä, koska se ei ole visuaalista. Raportit ovat mahdollisimman lyhyitä, ja korostavat draaman, väkivallan ja konfliktien näkökulmaa. Uutisankkurit ovat vitsikkäitä, ja lähetyksiä elävöittää taustalla soiva musiikki. (Altheide & Snow 1991, 60-61.)

Tiukka kahtiajako asiapitoisten uutisten ja viihdyttävien ohjelmien välillä on useiden tutkijoiden mielestä hälventynyt, ja uutisten on nähty muuttuvan yhä viihteellisemmiksi. Väitetyllä viihteellistymisellä viitataan useisiin eri asioihin. Huomio voi kohdentua edellä mainittuun tapaan uutisten esitystapaan, mutta myös sisältöön eli aihevalintoihin ja käytettyihin näkökulmiin. Ristiriita juontaa juurensa perinteisistä arvostuksista. Esimerkiksi Franklin kuvaa brittiläisiä nykyuutisia sanalla newszak seuraavaan tapaan:

Uutiset ovat tuote, joka on suunniteltu ja tuotettu erityisille markkinoille. Uutiset lähetetään tasalaatuisina pikkupalasina, jotka vaativat yleisöltä vain vähän. Newszak tarkoittaa viihteeksi muutettuja uutisia. (...) Ratkaisevat tapahtumat supistuvat uutisten esittäjien mukaviksi juttutuokioiksi. (Franklin 1997, 5.)

Franklinin kritiikin takana on nähtävissä ensinnäkin ajatus, että uutisten tehtävä ei olisi saada yleisö ajattelemaan. Ohjelman vähäinen älyllinen vaativuus olisi siis yksi viihteellisyyden määritelmä. Ajatus on tyypillinen, kun halutaan tehdä populaarikulttuurin ja korkeakulttuurin välistä arvoerottelua. Esimerkiksi iskelmämusiikkia pidetään helppona ja massoille tarkoitettuna, kun taas klassista musiikkia pidetään älyllisesti vaativana ja eliittien suosimana. Televisio ja uutiset eivät kuitenkaan ole korkeakulttuuria. Populaarin käsite viittaa yleisön kokoon, ja televisio on lähes joka kodissa ja uutiset katsojatilastojen kärkipäässä. Lisäksi uutiset kertovat usein eliitin asioista arkielämän näkökulmasta. Huoli katsojien henkisen kapasiteetin käyttämättä jättämisestä viittaakin enemmän lajityypin yleisösuhteeseen, joka on tärkeän tiedon jakamisen kansalaisille. Franklinin kritiikin sivumakuna on, että tieto, joka jaetaan helposti pureskeltavina palasina, ei voi olla kovin tärkeää. Tärkeään tietoon olisi paneuduttava vakavasti ja harkitsevaisesti. Oletus siitä, että yleisö seuraisi uutisia aktiivisesti tuiki tärkeää tietoa janoten ja analysoiden, on kuitenkin väärä. Kuten luvussa 4 mainitsin, uutisiakin seurataan monesti ohimennen, eikä niistä muisteta jälkikäteen kovinkaan paljon.

Toinen Franklinin kritiikistä nouseva ajatus on se, että uutisten lyhyys tekee niistä viihteelliset. Lyhyt uutispätkä ei vaadi katsojalta paljon, vaan se soljuu nopeasti ohi silmien, eikä siihen tarvitse paneutua. Törmätään oletukseen siitä, että asian tärkeys on suoraan verrannollinen aiheen käsittelyajan pituuteen. Ei-viihteelliset uutiset olisivat siis asioiden syvällistä puimista. Tämä näkemys on ristiriidassa perinteisten lajityyppikonventioiden kanssa: uutislähetyksen luonne ei ole syvällinen, keskittyvä ja analysoiva, vaan pikemminkin sirpaleinen ja nopeatempoinen.

Kolmas uutisviihteen piirre Franklinin sitaatissa on se, että vakavia asioita ei esitetä vakavasti. Jos näkee uutislähetyksen tärkeän ja vakavan tiedon esittämisen areenaksi, kepeä tyyli voi pilata tämän vaikutelman. Franklinin esimerkissä vaarana on, että asioita yliyksinkertaistetaan ja oleellisia seikkoja sivuutetaan, jos varsinaiset asiat jäävät esiintymisen jalkoihin. Altheiden ja Snow'n (1991, 60) mukaan viihteellinen kerrontatapa pyrkii palvelemaan yleisön välitöntä mielihyvää ja välttämään syvällisiä, eheitä ja tarkkoja juttuja, koska ei uskota, että katsoja jaksaisi kiinnostua yksityiskohdista. Viihdyttäminen ja kunnollisten juttujen esittäminen asettuvat Franklinin ja Altheiden & Snow'n mukaan vastakkain. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Mielestäni kiinnostavasti toteutettu kerronta ei heikennä jutun sisältöä, vaan päin vastoin voi olla tiedonvälityksen kannalta tehokkaampi kuin kuivakas kerronta. Franklin kritisoi esimerkiksi sitä, että lähetyksiin laitetaan yhä enemmän grafiikkaa katsojien silmänruoaksi (1997, 13). Grafiikka voi kuitenkin mahdollistaa myös asian selkeämmän esittämisen, joten sen käyttöä ei mielestäni voi pitää ainoastaan katsojaan vetoavana kikkailuna.

Franklin väittää myös, että newszakin tuottaminen vaatii toimittajilta vain vähän uutisarvon punnitsemista ja vastuuta uutisagendan rakentamisessa. Journalismin tehtäväksi jää asiakkaan eli yleisön haluaman tiedon tarjoileminen. (Mt., 5.) Taustalla on näkemys siitä, että (markkinaohjautuvat) popularisoituneet uutiset tarjoavat vain sitä, mitä yleisö haluaa, jolloin "todellinen" journalismi jää vähemmälle. Populaarijournalismin kritisoijien mukaan katsojat eivät jaksa olla kiinnostuneita "vakavista" uutisista. Eräässä Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että 15 prosenttia katsojista vaihtoi kanavaa Bosnian sodan kaltaisten uutisaiheiden aikana, kun taas korkeita katsojalukuja saivat tulipaloista ja suruista kertovat jutut (mt., 10). Franklin siteeraa myös Pillingin tutkimusta brittiläisen ITN:n News at Ten -lähetysten kehittymisestä: viidessä vuodessa ulkomaanuutiset vähenivät 65 prosenttia, ja urheilu-uutiset sekä viihdebisnestä käsittelevät uutiset tuplaantuivat (mt., 12). Samaan aikaan uutiset muuttuivat tiiviimmiksi ja juttujen kestoaika väheni viidesosan (mt., 255).

Bourdieun mukaan uutisvälineet voivat saada laajaa suosiota vain, jos tarjoavat yleisölleen sellaista materiaalia, mikä ei ärsytä, loukkaa tai herätä ristiriitaisia tunteita. Journalismista tulee hampaatonta, ja sen kertomat asiat eivät oikeastaan enää juuri kiinnosta ketään. Tällainen journalismi sopii kuitenkin kaikille, koska se vahvistaa sitä, mitä yleisö jo valmiiksi ajattelee. (Bourdieu 1998, 44-45.)

Populaarijournalismi viittaa sekä aihevalintoihin että sisällön muotoihin. Populaarijournalismi antaa enemmän tilaa urheilulle kuin politiikalle, human interest -aiheille enemmän kuin taloudelle, yksilöille enemmän kuin instituutioille ja äkkinäisille tapahtumille enemmän kuin pitkäaikaisille kehityspiirteille (Sparks 1992, 38-39). Populaarijournalismin käyttämiin käsittelytapoihin liitetään sokeeraavuus, sensaatiomaisuus, henkilöinti sekä moralisointi (Gripsrud 1992, 85, Bourdieu 1998, 45). Monet maailman tapahtumat pelkistetään anekdoottien ja skandaalien muotoon (Bourdieu 1998, 51). Suosiota tavoittelevat tiedotusvälineet pelkäävät katsojien kyllästyvän tylsinä pidettyihin aiheisiin, kuten politiikkaan, ja kiinnostuksen säilyttämiseksi tällaisten juttujen sisältö esitetään ristiriitoina ja kiistoina (mt., 2-3).

Suomessa puhutaan viihteellistymiskehityksen yhteydessä juttujen keventymisestä ja pehmeiden uutisten lisääntymisestä sekä elämyksellisten ja arkielämää käsittelevien juttujen runsastumisesta (Laaninen 1998). Väitetty viihteellistyminen nähdään siis usein ennen kaikkea uutisaiheiden aiheuttamana. Kevyiden, perinteisessä journalistisessa arvostuksessa vähemmän tärkeiden, ehkä epäolennaistenkin aiheiden nähdään vieneen tilaa "oikeasti" tärkeiltä asioita. Yhteiskunnallista elämää käsittelevien aiheiden rinnalle nähdään tulleen yhä enemmän muun muassa yksityiseen alueeseen liittyviä aiheita. Joka tapauksessa tiedotusvälineet ovat ajan kuluessa muokanneet merkittävästi sitä, mitä milloinkin on ylipäätään pidetty yksityisenä ja mitä julkisena (Fairclough 1997, 54).

Ei ole saatavilla yksiselitteistä vertailututkimusta siitä, mihin suuntaan ja miten paljon aihevalinta suomalaisissa televisiouutisissa on todellisuudessa muuttunut. Jos hyväksytään ajatus siitä, että uutisten aihepiirit ovat selvästi muuttuneet henkilökohtaisemman puhuttelevuuden suuntaan, uutisen perinteinen lajityyppiraja viihteeseen on hälventynyt. Viihdettähän on perinteisesti pidetty subjektiivisen mielihyvän tuottajana.

Kyse on perinteisten journalististen arvotusten muuttumisesta. Esimerkiksi viihdemaailman tähdet ovat ennen saaneet vaikuttaa pitkälti omissa piireissään, kun heidän tekemisensä saattavat nyt olla yhtä varteenotettavia uutisaiheita kuin yhteiskunnallisten vaikuttajienkin. Kaiken kaikkiaan aiheiden nähdään monipuolistuneen (Laaninen 1998). Uutisen lajityyppiin on kohdistunut muitakin muutospaineita. Uutisankkureiden rennompi esiintyminen ottaa etäisyyttä perinteiseen tapahtumien ylä- ja ulkopuolelle asettuvaan kaikkitietävyyteen.

Olivatpa tutkijat viihteellistymisestä mitä mieltä hyvänsä, ainakin monet suomalaiset uutisten tekijät uskovat ilmiöön. Tuotantopuolella viihteellistyminen ei tunnu olevan samanlainen kirosana kuin kriittisten tutkijoiden mielissä. "Illan päälähetys ei ole vain perusuutisjournalismia, vaan se on 25 minuuttia kestävä televisio-ohjelma. Ei käy, että siihen pannaan peräjälkeen pelkkiä uutisjuttuja", on Yleisradion televisiouutisten tuottaja Matti Rönkä sanonut (mt.).

Fairclough näkee viihteellistymisen merkkinä asiajournalismin jutustelunomaistumisen, sen, että julkinen ja yksityinen kieli sekoittuvat. Jutustelunomaisessa journalismissa yksityisen piiriin kuuluva puhetapa yleistyy sellaisille alueille, joissa sitä ei ole totuttu näkemään tai kuulemaan, esimerkiksi tieteeseen ja tekniikkaan. (Fairclough 1997, 19-20.) Jutustelunomaisuus on mielestäni hyvä asia, mikäli puhetapa tuo asiaa esille ymmärrettävämmin ja omakielisemmin kuin esimerkiksi tutkija- tai virkamiespuhe. Sama piirre on toisessa viihteellistymiseen liitetyssä piirteessä, asioiden henkilöinnissä. Sen kautta jotain asioita voidaan tuoda läheisemmin ja konkreettisemmin esille. Näin on esimerkiksi silloin, kun jonkun ns. tavallisen ihmisen kohtaloa käytetään esimerkkinä jonkin uutistapahtuman vaikutuksista. Toisaalta henkilöintiä pidetään ainakin politiikan uutisoinnissa usein kielteisenä asiana, koska sen voi nähdä häivyttävän varsinaista asiaa.

Toimittajan vertautuminen viihdyttäjään johtaa persoonallisten toimittajien ja juontajien etsimiseen (mt., 61). Erityisesti amerikkalaisessa televisiossa tähtitoimittajilla ja uutisankkureilla on suuri merkitys (Altheide & Snow 1991, 46). Suomessa tähtikulttuuri ei ole mennyt yhtä pitkälle, vaikka uutisankkureista ja toimittajista toisinaan tehdäänkin julkkisjuttuja lehtiin. Voi olla, että Suomessakin uutisankkureiden merkitys ohjelman vetovoimatekijöinä kasvaa tulevaisuudessa.

Populistisen ideologian mukaan mielihyvä on yhtä kuin viihde ja viihde yhtä kuin ikävystyttävän informaation ja väsyttävän valistuksen vastakohta (Hellman 1988, 176). Viihteen ja informaation merkitykset eivät kuitenkaan ole universaaleja, vaan niiden välinen ero on neuvoteltavissa. Kyse ei ole genren tunnistamisesta, vaan siitä, mihin katsoja käyttää ohjelmasta saamaansa sisältöä, mikä sen merkitys hänelle on. Yleisölle voi olla journalismille monenlaista käyttöä, jopa sellaista, mitä vakavamieliset toimittajat eivät tarkoittaneet tuottavansa. (Dahlgren 1992, 12.) Mielihyvän tuottaminen ei ole uutistoiminnan virallinen tarkoitus, joten sitä ei voida legitiimisti hyväksyä (mt., 16).

Langerin (1992, 126-127) mukaan katsojat voivat saada mielihyvää esimerkiksi tuhon näkemisestä, epävarmuuden kokemisesta ja tarinoiden kuulemisesta. Journalismihan informoi maailman tapahtumista yleensä tarinamuodossa. Hyvät tarinat voivat tulla itsenäisiksi ulkoisesta todellisuudesta, ja ne voidaan siirtää niiden alkuperäisistä konteksteista johonkin muuhun yhteyteen, jolloin niille voi antaa uusia merkityksiä. (Dahlgren 1992, 14.) Uutisten asiasisällön lisäksi katsojia voivat viihdyttää uutistapahtumien kuvitus ja niistä kumpuava välittömyyden tunne. Erityisesti viehättävät sympaattiset uutisankkurit ja uutisten muu henkilökunta. (Jensen 1995, 88.)

6. Alkuun 6.1. "Ajankohtaista tietoa kansalle"
6.2. Uutisten rakenne 6.3. Sopivat aiheet
6.3.1. Suomalainen kriteeristö 6.4. Uutiset ja viihde

Yhteenveto ja tutkimusasetelma


Pääsivulle © Elisa Salste (etunimi@sukunimi.net)